Junamatkalla Lucknowiin istuin Sheelan ja hänen perheensä (mies ja kaksi lasta) kanssa samalla penkillä. Sheela puhui hyvää englantia ja niinpä matka meni mukavasti monenlaisista asioista jutellen. Sheela, kuten monet muutkin, ihmetteli, miksi olen yksin liikkeellä. Hän kysyi, sainko vanhemmiltani luvan lähteä matkalle. Jooooo, tottakai! Hän mietti vähän aikaa ja sanoi, että olisit varmasti paljon onnellisempi, jos vanhempasi matkustaisivat sinun kanssasi. En sitten tiedä, kuinka onnellisia vanhempani olisivat Intiassa :) Minulle tuputettiin varmaan puolet perheen eväistä, ja jos yritin kohteliaasti kieltäytyä, Sheela kysyi huolestuneena, enkö pidä hänen tekemästään ruoasta. Ruoka oli oikein hyvää, ja sanomalehteen käärittyjä nyyttejä löytyi Sheelan laukusta yksi toisensa jälkeen. "Chocolates, I made by myself. Puri and pickels, take one more. Potato chips, I also made by myself." Sheela kyseli paljon Suomesta ja oli aivan ihmeissään, että koulutus on täysin ilmaista. Hänen mielestään minun tulisi lukea lääkäriksi ihan jo pelkästään siitä syystä. Hän kyseli missä Euroopan maissa olin käynyt, ja sanoi kuulleensa, että "Switzerland is like a heaven". Amerikka oli myös unelmapaikka, koska hänen serkkunsa oli asunut siellä ja siellä ihmiset ovat hyviä, niin ystävällisiä ja avuliaita. Kärsimme pienestä tilanahtaudesta ajoittain ja välillä sylissäni oli toisen lapsen jalat ja toisen pää, välillä molemmat istuivat siinä katsomassa ikkunasta maisemia. Matkan loputtua Sheela sanoi, että vaikka vietimme yhdessä vain muutaman tunnin, hän ei koko elämänsä aikana unohda minua...
Lucknowissa vastaanotto oli paras tähänastisista. Olin ehtinyt kävellä laiturilla kohti asemarakennusta vasta muutaman askeleen, kun viereeni ilmaantui mies, kätteli minua ja toivotti lämpimästi tervetulleeksi Lucknowiin. Hän kertoi olevansa turistiopas, antoi minulle kaupungin kartan ja kysyi voiko hän jotenkin auttaa. Olin ihan hämmentynyt tällaisesta ystävällisyydestä ja sanoin, ettei minulla muuta tässä ole kuin riksan etsiminen. Mies sanoi järjestävänsä minulle sellaisen ja kysyi samaan hengenvetoon että onko rinkka painava ja voisiko hän mahdollisesti kantaa sitä. Uskomatonta! Odotin koko ajan, että hän ehdottaa minulle jotain kallista hotellia tai muuta vastaavaa, mutta ulkona hän alkoi väitellä riksakuskien kanssa, joita ilmaantui juosten paikalle varmaan viisitoista, ja pudisteli tyytymättömänä päätään haukkuen heidät kaikki ahneiksi huijareiksi. Mikä ei kyllä ollut aivan aiheetonta, kun 50 rupian matkasta pyydetään 250 rupiaa... Lopulta sain pre paid- riksan ja pääsin matkaan kohti homestayta, josta olin etukäteen varannut huoneen. Se oli oikein kotoisa ja hyvin siisti paikka, jota perhe piti kotonaan.
Lucknowissa vierailin entisessä moskeijassa, joka oli muutettu museoksi. Istuessani moskeijan katolla nauttimassa hetken hiljaisuudesta luokseni tuli kaksi tyttöä, jotka olivat tietenkin huolissaan siitä, onko minulla kaikki kunnossa kun olen yksin. Juttelimme varmaan tunnin ja he olivat oikein mukavia. Molemmat opiskelivat opettajiksi, varmaan vastaa lähinnä suomalaista yläastetta, toinen erikoistui biologiaan ja toinen matematiikkaan. He olivat kolmen miespuolisen luokkatoverinsa kanssa, mutta hätistivät heidät pois, koska halusivat jutella kanssani "tyttöjen jutuista". Ja heillä riitti kysymyksiä: Onko totta, että Euroopassa mies ja nainen voivat asua yhdessä vaikka loputtomiin menemättä koskaan naimisiin? Eikö kukaan pidä sitä pahana? Entä onko totta se mitä he ovat kuulleet, että Lontoossa jopa 15-16-vuotiaat tytöt tulevat raskaaksi? Mitä sitten tapahtuu? Ja onko totta, ettei Euroopassa ole lainkaan järjestettyjä avioliittoja? Näistä sitä riittikin puhuttavaa. Molemmilla heistä oli poikaystävä, mutta heillä ei ollut mitään mahdollisuutta nähdä koskaan missään kahden kesken, etteivät juorut lähde liikkeelle ja tahraa heidän mainettaan, ja täten vaikeuta hyvän aviopuolison löytämistä myöhemmin. Toinen tyttö kertoi olleensa rakastunut samalta paikkakunnalta olevaan poikaan jo usemman vuoden ajan, mutta piti avioliittoa tämän kanssa aika epätodennäköisenä. Syynä oli kastiero: tyttö kuului ylimpään, Brahminien kastiin ja poika johonkin pari pykälää alempaan. Toisaalta, oli olemassa lieventäviä asianhaaroja: poika suoritti parhaillaan tohtorin tutkintoa, pojan äiti oli tytön koulussa rehtorina, pojan sisko oli myös opettaja ja hänellä oli hyvä työpaikka valtion koulussa. Lisäksi muukin suku oli koulutettua. Kysyin, eikö hänen tekisi mieli kapinoida ja päättää asiasta itse, jolloin tyttö katsoi minua ymmärtäväisesti ja sanoi, että minun elämäni Euroopassa on täysin erilaista kuin heidän Intiassa. Ei hän vain voi tehdä sellaista perheelleen. Perhe on huolehtinut tytöstä lapsesta saakka, ollut hänelle aina hyvä ja maksanut kalliin koulutuksen, miten hän voisi hylätä heidät ja olla arvostamatta kaikkea saamaansa vain sen tähden, että voi mennä naimisiin sen pojan kanssa kenen itse haluaa? Eivät kaikki omat valintamme ole aina oikeita, hän lisäsi. En sanonut mitään, mutta toisaalta, jos perhe rakastaa häntä, eivätkö he haluaisi olla varmoja siitä että hän on onnellinen avioliitossa joka kuitenkin solmitaan loppuiäksi, ja että hän saa miehen joka varmasti kohtelee häntä hyvin? Niinhän se on, me ajattelemme näitä asioita niin eri kantilta, ja molempien on vaikea asettua toisen asemaan. Ja kyllähän hiljaiseksi aina vetää se kommentti, kun joku ihmettelee miten meillä voi olla vain rakkausavioliittoja, sillä eiväthän ne kestä... Mikäs se Suomen avioeroprosentti olikaan?
Lucknowissa hermo lepäsi, sillä kertaakaan kukaan ei tullut tyrkyttämään yhtään mitään, ei repimään kauppoihinsa enkä kuullut kertaakaan edes "yes maa´am?" - kommenttia. Kaupunki ei ole isoimmasta päästä ja yleensä turistit ohittavat sen pysähtymättä matkallaan Varanasiin, joten ehkä turisteihin ei olla vielä niin tottuneita. Tämän huomasi kyllä taas tuijotuksen määrässä ja siinä vaiheessa meinasi kyllä kilahtaa kun miehet pikkupojista vanhoihin ukkoihin huutelivat "hey sexy" kun kävelin ohitse. Ällötti niin että kerran piti ihan ottaa aurinkolasit pois ja tuijottaa huutelijaa huutelijaa hetken niin halveksuvalla katseella että meinasi itsellä pokka pettää. Ei ollut ilmeisesti tarpeeksi vakuuttava koska äijä vain nauroi, pitää kai harjoitella vielä peilin edessä. Ihanaa sitten joskus tulla taas takaisin Suomeen jossa ei erotu massasta eikä kukaan huomaa :)
Välillä sitä niin kaipaa jotain suomalaista seuraksi, jonka kanssa voisi puhua omaa kieltä ja välillä nauraa jollekin ihan hullulle mitä näkee ja kokee, välillä purkaa sitä turhautumista ja pahaa mieltä ja varsinkin se, ettei suomalainen vaivaudu yhtään, jos on hetken hiljaa ja omissa ajatuksissaan. Meillä kun se ei tarkoita välittömästi sitä, että jokin on vialla.
Ei kuvia, sorry, kameralla oli lomalla :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti