Saavuin Agraan illalla puolenyön aikaan, bussi oli jo alusta alkaen myöhässä (lähtö Jaipurista tapahtui pahimpaan ruuhka-aikaan), mutta se ei estänyt meitä pitämästä matkalla kahta taukoa, joista toinen oli jopa puolen tunnin mittainen. Muuten ei tällainen haittaisi yhtään, mutta sitä aina miettii miten löytää riksan yöllä ja paljonko siitä joutuu pulittamaan, ja millaisen kuskin saa.. yksi niistä tilanteista joissa olisi kiva kun ei tarvitsisi olla yksin. Eipä silti, ei ole mitään ongelmia vielä ollut ja kuskit ovat suurimmaksi osaksi ihan ystävällisiä vaikkakin rahanahneita. Agrassa oli jokatapauksessa täysi meno päällä vielä puoliltaöin, ja tuntuuhan se turvallisemmalta kun on paljon muitakin liikkeellä.
Nukkua ei paljoa yön aikana ehtinyt, sillä heräsin aikaisin ja menin hotellin kattotasanteelle aamupalalle. Hotelli mainosti joka käänteessä, että katolta oli hienot näkymät Taj Mahalille, ja kyllä se jopa osittain näkyikin puiden takaa. Se pienikin näkyvissä oleva osa näytti todella kauniilta ja tuntui epätodelliselta, että nyt olen viimein täällä, vuosien odotuksen jälkeen. Näin nimittäin lapsena jonkun videon maailman seitsemästä ihmeestä (joita on useita eri listoja eikä Taj Mahal niihin kaikkiin kuulu), ja jo silloin päätin että aikuiseksi kasvettuani matkustan sinne. Ensimmäisellä Intian reissulla Taj Mahal jäi näkemättä sairastumisen vuoksi. Respan mies kertoi, että hotellilta on Taj Mahalille noin kahden kilometrin matka, ja lähdettyäni kävelemään hyvä tuuleni alkoi pikkuhiljaa muuttua kärttyisyydeksi. Ehkä osittain asiaan vaikutti huonosti nukuttu yö ja vielä enemmän se, että taas kerran koko ajan oltiin tyrkyttämässä jotain ylihintaan. Riksakuskit eivät millään meinanneet käsittää, että madame kyllä pystyy kävelemään kaksi kilometriä ilman mitään vaikeuksia, ja ajoivat rinnalla yrittäen käyttää minuun väsytystaktiikkaa. Muutama "virallinen Taj Mahal- opas" tarjoutui myös avuksi, mutta kieltäydyin aluksi kohteliaasti ja kun se ei uponnut, vähän suorasanaisemmin. Jakelin kieltoja oikealle ja vasemmalle, ja lopulta siitä muodostui vähän niin kuin runo, enpä ole aikaisemmin englanniksi sellaisia keksinyt :D Se kuului näin: " I don´t want a rikshaw, I don´t want a guide. I don´t want coffee and I don´t want chai!" Ehkä sille olisi voinut tulla vielä jatkoakin, mutta siinä vaiheessa saavuin sitten yhdelle Taj Mahalin porteista, ja menin jonoon Foreigner Ladies. Olin ihan siinä uskossa, että lipun voi ostaa portilta, mutta ehei, lipputoimisto sijaitsi kilometrin päässä juuri siinä suunnassa mistä juuri olin tullut. Ja sehän toki paransi mielialaa entisestään, varsinkin kun sain hätistellä samat ihmiset uudelleen pois kimpustani. Lopulta löysin lipputoimiston ja odotin kärsivällisesti, että kaikki paikalla olleet miehet oli palveltu ensin, ja lopulta joku suvaitsi tulla Foreigner Ladies- luukulle myymään minulle pääsylipun hintaan 750 rupiaa, eli noin 11 euroa (aika iso raha täällä). Intiassa yleensä kaikissa nähtävyyskohteissa on omat hinnat intialaisille ja ulkomaalaisille, mutta Taj Mahalissa ero oli tähänastisista räikein, intialaiset nimittäin maksavat 750 rupian sijasta 20 rupiaa! Taj Mahalin hintoja voidaan varmaan nostaa loputtomiin ja silti turistit maksavat mukisematta.
Kerroin jo aikaisemmin Pushkarissa tapaamastani tanskalaisesta tytöstä. Vaihdoimme hänen kanssaan siellä intialaisia puhelinnumeroita, mutta jostain syystä emme kumpikaan voineet soittaa toisillemme. Tiesimme, että olisimme ehkä mahdollisesti samaan aikaan Jaipurissa, joten päätimme, että nyt kun olemme Intiassa, meidän täytyy jättää tämä kohtalon ja karman käsiin, ja tapaamme uudelleen, jos se on meidän kohtalomme. Jaipurissa yritin soittaa hänelle uudelleen ja laittaa viestiä, mutta ne eivät menneet perille. Mutta intialainen kohtalo oli meille suopea ja juuri kun kävelin taas Taj Mahalia kohden hermot kireällä miettien, kannaattaako minun edes mennä sinne tässä mielentilassa, koska olen odottanut sitä niin kauan, Louise käveli vastaan. Hän oli huomannut minut toiselta puolelta tietä ja tuli seisomaan eteeni, ja hetken vain tuijotimme toisiamme. On aika suuri sattuma, että sattuu samaan Intian kaupunkiin (meillä ei ollut aikaisemmin ollut mitään puhetta siitä, että kumpikin oli menossa Agraan), on menossa samana päivänä Taj Mahaliin, samaan aikaan, ja samalta portilta. Lisäksi kummallakin oli ollut vähän huono aamu, ja molemmat olivat miettineet, pitäisikö vierailu siirtää seuraavalle päivälle... Molempien mieliala kohosi kuitenkin huomattavasti ja lähdimme taas samaan suuntaan mistä olin tullut, koska Louisella ei ollut lippua, ja hätistelin samat tyrkyttäjät pois kolmannen kerran. Ja neljännen, kun tulimme taas takaisin portille. Ne on kuulkaa uskomattoman sitkeitä! Dollarin kuvat vaan alkaa vilistä silmissä kun ne näkee palasen vaaleaa ihoa.
Taj Mahal oli uskomattoman kaunis. Siellä olisi voinut olla koko pitkän päivän, ja olisimme menneet uudelleen illalla katsomaan auringonlaskua, mutta lipulla sai mennä sisään vain kerran. Päivä oli tukalan kuuma, ja paikka oli varmaan ensimmäinen intialainen nähtävyys, jossa ei myyty mitään, ei edes vettä. Ihmisiä oli valtavasti, ja en usko, että pystyn selittämään uskottavasti sitä tunnetta, kun koko ajan joku osoittaa sinua kännykällä tai kameralla, ja viisikymmentä silmäparia seuraa tiiviisti kun niistät nenääsi, niin että tekisi mieli kysyä että haluatteko nähdä mitä sieltä tuli. Kuvaaminen on vaan niin ärsyttävää, kotona sitä on tottunut siihen että jokaisella on yksityisyys ja oma reviiri, mutta täällä kaikesta sellaisesta joutuu aika pitkälle luopumaan. Suostun kyllä olemaan kuvissa naisten ja lasten kanssa, ja he yleensä aina kysyvätkin että sopisiko se, mutta miehet kuvaavat edestä ja takaa häpeämättömästi ja nauravat jos heille kivahtaa. Juttelimme kahden saksalaistytön kanssa, joista toinen kertoi joutuneensa hetkeä aikaisemmin ainakin kymmenen miehen piirittämäksi, kaikki olivat ottaneet kuvia eikä hän ollut päässyt pois. Hän oli laittanut molemmat kädet ristiin kasvojen eteen, ja eiköhän joku ------- ollut tunkenut kameran käsien ja kasvojen väliin, kuva kun ilmeisesti oli aivan elintärkeää saada ottaa. Tyttö oli jo joutunut pienoisen paniikin valtaan ja huutanut ääneen, jolloin vartija oli tullut paikalle. Tyttö oli huokaissut helpotuksesta, mutta vartijapa kaivoikin taskustaan puhelimen ja kysyi: "One picture with you, maa´am?" Suuri osa vierailusta meni pidellen käsiä ja välillä pääsylippua kasvojen edessä ja tulipa vähän avauduttuakin yhdelle yli-innokkaalle tyypille, joka seurasi meitä varmaan puoli tuntia. Vastaus oli "soori soori määm, soori soori" ja sama meno vain jatkui. Nauroimme Louisen kanssa, että tältä varmaan tuntuu olla julkkis, mutta toisaalta, meillä ei ollut levymyyntiä vauhditettavana tai elokuvaa mainostettavana. Siispä laadimme hinnaston:
- yksi kuva: 350 rupiaa
- kuva, jossa olen ilman aurinkolaseja: 450 rupiaa
- kuva, jossa hymyilen: 550 rupiaa
- kuva, jossa pidän kättä toisen olkapäällä: 1000 rupiaa
- facebook-ystävyys (hyvin kysyttyä kamaa): 3000 rupiaa
- facebook-ystävyys, joka kestää yli viikon: 6000 rupiaa
Tällä saisi reissurahastoa kasvatettua ihan mukavasti! Vaadittaisiinkohan tällaiseen työviisumia?
Ja takaisin itse Taj Mahaliin. Ehkä tunnettekin tarinan sen taustalla, mutta voin kertoa lyhykäisesti että Taj Mahal on rakkauden symboli, jonka hallitsija Shah Jahan rakennutti vaimonsa hautapaikaksi. Hänen kolmas ja suuresti rakastamansa vaimo Mumtaz Mahal kuoli vuonna 1631 synnyttäessään neljättätoista lastaan. Rakennustyöt aloitettiin seuraavana vuonna, ja lopullisesti Taj Mahal valmistui 1653. Viisi vuotta myöhemmin Shah Jahanin oma poika syöksi isänsä vallasta ja tämä vietti lopun elämänsä vankilassa. En tietääkseni ole nähnyt mitään maailman virallisista tai epävirallisista ihmeistä, mutta kyllä Taj Mahalin ehdottomasti voisi lisätä luetteloon. Olette varmaan samaa mieltä?
Taj Mahalia on kuvailtu esimerkiksi "kyyneleeksi ikuisuuden poskella", "kaiken puhtauden ruumiillistumana" ja Shah Jahan itse sanoi sen kauneuden saavan auringon ja kuunkin vuodattamaan kyyneleitä. Taj Mahal on kärsinyt saasteiden vaikutuksesta ja sen valkoinen marmori oli tummunut jatkuvasti, joten vuonna 2002 se puhdistettiin yltä päältä multani mitti- nimisellä seoksella, jota intialaiset naiset ennen aikaan käyttivät ihonsa puhdistamiseen: seos koostui mm. maidosta, limestä ja viljasta.
Illalla menimme Louisen hotellin katolla olleeseen ravintolaan syömään ja sieltä saimme katsella Taj Mahalia auringonlaskussa. Agra on aika pieni paikka, eikä se kai paljoa nähtävää Taj Mahalin lisäksi tarvitsekaan. Agrassa söin lihaa ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon, Rajasthanissa kun sitä ei ollut oikein missään tarjolla vaan ruoka koostui enimmäkseen paneerista eli juustosta jota tarjoillaan erilaisissa kastikkeissa sekä dalista, vaihtelevasta kokoelmasta linssi- ja papuruokia. Hyvää oli!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti