Varanasi - The City of Shiva

Ristiriitaisin paikka, jonka olen ikinä nähnyt. Jopa Intian mittakaavassa. Ja jopa paikalliset tiedostavat sen.

Matka hotellille kesti ensin riksalla viisitoista minuuttia ja sen jälkeen kävellen vielä melkein saman verran. Katu kapeni nimittäin niin kapeaksi, että siinä mahtui kolme ihmistä juuri ja juuri kävelemään rinnakkain. Kävelin kuskini perässä syvemmälle ja syvemmälle pienten kujien sokkeloiseen labyrinttiin ja kadotin suunnan hetkessä. Käännyimme ainakin joka toisesta kulmauksesta tai risteyksestä ja välillä kadotin oppaani kokonaan näkyvistä väistäessäni lehmää, mopoa, käsikärryjä täynnä hedelmiä, riisisäkkejä tai roskia, poliisipartiota, lantakasaa tai pyhiinvaeltajien ryhmiä. Talot olivat lähellä toisiaan ja niiden seiniin oli maalattu nuolia jotka johtivat lukuisiin guest houseihin tai hotelleihin, joogakursseille, kouluihin, hindin oppitunneille, lassi-kioskeille ja mihin vain. Kadut olivat täynnä kauppoja, joissa myytiin matkamuistoja, postikortteja, sareja, turistien käyttämiä Ali baba- housuja, ruokaa, suitsukkeita ja niin edelleen. Alkumatkasta yritin painaa reittiä mieleeni, mutta pian huomasin että jos halusin pysyä oppaani vauhdissa mukana, oli parasta katsoa vain hänen jossain edessäpäin menevää selkäänsä ja omia jalkojani, jotta en kohta huomaa astuneeni johonkin epämiellyttävään. Mietin, että en todellakaan voi jäädä varaamaani hotelliin asumaan, sillä minulla ei ole mitään mahdollisuutta koskaan löytää edes ulos tästä sokkelosta.

Jäin kuitenkin, sillä oikeastaan pariin päivään minun ei edes tarvinnut palata labyrinttiin vaan pääsin hotellilta viidessä minuutissa Gangesin rantaan. Ja siellä riitti nähtävää ja ihmeteltävää ihan riittävästi muutamaksi päiväksi. Varanasi on hindujen pyhä kaupunki ja Ganges (Intiassa Ganga) pyhin joki. Tämä on yhdistelmä, joka takaa sen, että pyhiinvaeltajien ja turistien virta on yhtä ehtymätön, se tosin taukoaa pariksi kuukaudeksi monsuunin tullessa heinä-elokuussa. Hindut uskovat, että Gangesin vedellä on voimakas parantava vaikutus ja sen lisäksi kylpeminen siinä puhdistaa synneistä ja huonosta karmasta. Varanasi on paras paikka ruumiiden krematoimiselle, ja perheet tuovat läheistensä tuhkia astioissa joka puolelta Intiaa sirotellakseen ne pyhään virtaan.




Varoitus! Tästä eteenpäin ei välttämättä sovellu lasten tai herkkien ihmisten luettavaksi...

Ensimmäisenä päivänä Varanasissa sain ensin hotellin työntekijältä neuvot ja varoitukset lukuisten huijareiden varalle, ja löysin tieni paikkaan, josta hotellipoika käytti nimeä "burning ghat". Ensin en ymmärtänyt näkemääni, katsoin rinteessä noin kolmen metrin etäisyydellä toisistaan olevia paksuista oksista ja puunrungoista koottuja kehikkoja, alempana olevaa valtavaa tuhkakasaa joka osittain jo valui jokeen, ja rinteessä olevilla portailla näkyviä värikkäitä ja kimaltavia vaatekasoja. Yksi puukasoista oli tulessa ja sen liekit roihusivat korkealla. Viereeni tuli valkoiseen vaatteeseen pukeutunut mies, joka katsoi minua lasittuneella katseella ja sanoi haluavansa kertoa minulle mitä paikassa tapahtui, jotta voin paremmin ymmärtää hindulaisuutta. Hänen otsassaan olisi ihan yhtä hyvin voinut lukea punaisin kirjaimin "huijari", ja yritin päästä hänestä eroon. Hän kuitenkin seurasi minua kopistellen kävelykepillä ja kertoi hyvällä englannillaan tämän olevan Varanasin suurin ja tärkein ruumiiden polttopaikka (en tiedä miten "burning ghat" kääntyisi järkevästi suomeksi?). Hän osoitti auringossa kimaltavia punaisia vaatekasoja kauempana: "Tuolla on ruumis, tuolla on ruumis ja tuolla on ruumis. Ja koko ajan niitä tulee lisää." Nyt vasta kunnolla tajusin mistä on kyse, ja katsoin tarkemmin puoliksi palanutta puukasaa. Liekkien keskeltä saattoi erottaa vielä jollain tavalla ihmisruumiin ääriviivat, ja liekkien ulkopuolelta näkyi lähes vahingoittumaton osa säärtä ja jalkaterä. En voinut kuin tuijottaa, ja jätin täysin huomiotta vieressä seisovan miehen, joka kärtti lahjoitusta köyhille, kuolemaa tekeville ihmisille, joilla ei ole varaa maksaa polttamiseen tarvittavaa puuta. Siirryin kauemmaksi ja menin kauempana oleville portaille istumaan muun yleisön sekaan. Sieltä näin, miten taas uusi punaiseen ja kultaan kääritty ruumis kannettiin paareilla toisia portaita alas rantaan, upotettiin kolme kertaa Gangesiin ja laitettiin sen jälkeen aurinkoon kuivumaan. Samalla rinteeseen alettiin kokoamaan uusia kehikoita, ja kun ne olivat valmiit, ruumis irrotettiin paareista ja nostettiin kehikon päälle. Kohta liekkejä roihusi useammassa kohdassa, ja olin kiitollinen pienestä tuulenvireestä, joka vei savun poispäin. En osannut erotella kaikkia mielessä liikkuvia tunteita, ja vaikka toisaalta olisin halunnut lähteä pois, näky oli jotenkin vangitseva, ja olisin halunnut ymmärtää tarkemmin mitä tapahtui. Ilmeeni oli varmaan aika surullinen, sillä ohitseni kävellyt nuori poika sanoi minulle: "Don´t look so sad, it´s not the end, it´s the beginning." Yritin sitten ajatella niin.

Lähdin kävelemään joen vartta pitkin toiseen suuntaan. Tällä puolella Gangesia ei ollut rantaa näkyvissä lainkaan, vaan jyrkkä rinne oli rakennettu täyteen taloja, joiden välissä meneville kujille pääsi pitkiä portaita pitkin. Portaat ulottuivat aina veteen saakka, ja vain parin kymmenen metrin päässä paikasta, jossa ruumiita poltettiin alkoi näkyä ihmisiä vedessä kylpemässä, pyykkäämässä, ajamassa partaa ja pesemässä hampaita. Aina vähän päästä tuli uusi "ghat" (suoraan käännettynä tarkoittaa "portaat"), ja niiden väliset vesialueet olivat täynnä veneitä. Kävelin eteenpäin aina viimeiselle kylpypaikalle saakka auringon porottaessa korkealta niin ettei varjoa löytynyt enää mistään.



Illalla palasin burning ghatille hotellissa työskentelevän Gopalin kanssa. Vaikka pimeys oli jo laskeutunut, ruumiita tuotiin edelleen tasaisesti ja Gopal kertoikin, että usein niitä poltetaan läpi yön ja että Varanasi on ainoa paikka Intiassa, jossa niin saadaan tehdä. Ja tässä se mitä hän kertoi minulle hindulaisesta kuolemasta (tosiaan, tämä on hänen kertomaansa enkä ole tarkistanut tietojen paikkaansapitävyyttä mistään). Kun ihminen kuolee, ruumis pestään ja sen jälkeen hierotaan seoksella, joka on tehty maidosta, hunajasta, santelipuuöljystä, jogurtista ja tuoksuöljystä. Vainaja puetaan valkoisiin vaatteisiin, joiden päälle perheenjäsenet ja muut läheiset ihmiset lisäävät useita kerroksia värikkäitä ja kimaltavia vaatteita ja kankaita. Nämä ovat heidän viimeinen lahjansa vainajalle. Bambunoksista tehdään paarit, joille vainaja nostetaan ja sen jälkeen hänet kannetaan mahdollisimman pian pysähtymättä paikkaan, jossa ruumis voidaan polttaa. Naiset eivät koskaan lähde katsomaan ruumiin polttamista, koska he ovat liian herkkiä katsomaan sellaista. Kun ruumista viedään kaupungin läpi poltettavaksi, kantajat ja mukana olijat toistavat koko matkan ajan: "Rama nama sakhta he" , mikä tarkoittaa "Raman nimi on totuus". Tämä sen vuoksi, että Rama-jumala oli se, joka hindujen pyhien kirjojen mukaan sanoi, että kuoleman jälkeen ruumis on poltettava, vähän samalla tavalla kuin meillä, että se on tullut maasta ja sen on palattava maahan.
Miespuolinen sukulainen, joka on yleensä aviomies tai poika, on se joka sytyttää rovion. Hänen tulee surun merkiksi ajella hiukset, viikset ja parta pois, ja kuoleman jälkeen hänen tulee seitsemän päivän ajan olla tekemättä työtä. Polttopaikalta hän ostaa 280 kilogrammaa puuta polttamista varten. Vainaja kannetaan Gangesin rantaan (muualla mahdollisuuksien mukaan jonkun muun pyhän virran rantaan) ja hänet upotetaan veteen kolme kertaa puhdistautumisen ja syntien poistamisen vuoksi, sekä viiden elementin, maan, taivaan, veden, tulen ja ilman poistamiseksi vainajasta. Tämän jälkeen päällimmäiset vaatekerrokset poistetaan mutta lakana jätetään ruumiin peitoksi, ja sen jälkeen ruumis nostetaan puukehikon päälle. Sukulainen ottaa nipun pitkiä korsia, ottaa niihin tulen alttarilta, jossa on tulisia hiiliä (tämän sanotaan olevan ikuinen tuli, joka on palanut jo tuhansia vuosia) ja kiertää se kädessään vainajan viisi kertaa, uudelleen viiden elementin poistamiseksi. Lopulta hän laittaa palavat korret puukehikon alle. Polttopaikalla työskentelevät miehet heittävät tuleen ja kehikon päälle jotain jauhetta, joka sytyttää puut nopeammin.

Miehen ruumiista jää palamatta pala rintalastaa, sillä raskaan ruumiillisen työnteon seurauksena luusta on sillä alueella tullut niin kovaa. Naisella lantioluu on yhtä kovaa, koska nainen on kantanut vauvaa ensin kohdussaan ja sitten sylissään, joten tämä kohta jää naisen ruumiista palamatta. Kun jäljellä on enää tuhkaa, nämä kohdat etsitään ja laitetaan Gangesin pyhään veteeen. Tällöin kaikkea tuhkaa ei ole välttämätöntä sirotella veteen, riittää että ruumis on jo poltettu Gangesin rannalla.

Kaikkia ruumiita ei polteta. Lapsia sen vuoksi, että he ovat eläneet niin lyhyen aikaa, etteivät he ole ehtineet tehdä mitään pahaa eivätkä siksi tarvitse puhdistautumista. Raskaanaolevia naisia, koska he kantavat viatonta elämää sisällään. Pyhiä miehiä eli sadhuja, sillä he ovat eläneet uskonnolle omistautunutta elämää eivätkä tarvitse puhdistusta. Rikollisia, koska he eivät ansaitse puhdistusta. Ihmisiä, jotka kuolevat spitaaliin ei polteta, sillä spitaali on rangaistus jumalilta ja tarkoittaa, että kyseisen ihmisen on täytynyt tehdä jotain todella pahaa eläessään. Jos ihminen kuolee kobran piston seurauksena, häntä ei polteta etteivät muut ihmiset saa myrkkyä itseensä savun välityksellä, eikä sen takia että kobran piston jälkeen ihminen ei välttämättä kuole heti vaan voi mennä tilaan, jossa hän ei hengitä eikä sydän lyö, mutta hän ei kuitenkaan ole kuollut. Jos kolmen päivän kuluessa ruumis saadaan riittävän voimallisen sadhun luokse, sadhu voi saada vielä hänet virkoamaan, ja sen takia ei haluta ottaa riskiä, että poltettaisiin tavallaan elossa oleva ihminen. Mitään eläimiä ei polteta, sillä heissä on jollain tavalla jumalallisuutta eivätkä he näin ollen tarvitse polttamista. Ja mitä näille sitten tehdään? Hyvä kysymys. Heidät sidotaan kankailla painaviin kiviin ja upotetaan Gangesiin. Muutaman vuorokauden kuluessa ruumiit nousevat pintaan jossain kohtaa jokea, ja varsinkin monsuunin aikaan voi nähdä useita kelluvia ruumiita myös kaupungin kohdalla. Voitte kuvitella miltä tuntui nähdä ravintolan ruokalistalla kalaa!!

Ruumiin polttaminen maksaa 3500 - 5000 rupiaa eli noin 54 - 77 euroa. Jos perhe on varaton, halvimmillaan ruumis voidaan polttaa pienemmällä burning ghatilla olevassa sähköuunissa, ja silloin kustannukset ovat huomattavasti pienemmät: 500 rupiaa eli alle kahdeksan euroa. Kun ruumis ja puut ovat palaneet tuhkaksi, voi nähdä miesten kauhovan tuhkaa vadeilla. He etsivät jäljelle jääneitä koruja ja jalokiviä sen seasta, ja aina sellaisen löytäessään he laittavat sen suuhunsa odottamaan ja jatkavat seulomista. Varsinkin illalla ja yöllä, kun polttopaikalla ei ole yleisöä, siellä työskentelevät miehet ottavat osittain palaneita puun kappaleita ja vievät kotiinsa, jossa naisväki käyttää niitä sitten talon lämmitykseen ja laittaakseen ruokaa. Joskus joitain ruokia kuulemma kuumennetaan myös suoraan näiden puiden päällä. Joita siis ensin käytettiin ihmisruumiin polttamiseen. En tiedä uskonko tätä viimeistä, mutta Gopal kertoi joidenkin sadhujen olevan hyvin voimakkaita. He voivat pelkällä puhalluksella muuttaa ihmisen eläimeksi tai saada hänet katoamaan jäljettömiin. Saadakseen tällaisia voimia sadhut syövät öisin ihmislihaa palavista rovioista, mutta tätä ei oikeastaan kukaan ole nähnyt, siitä vain puhutaan. Gopal kertoi myös, että joskus ennen vanhaan jokeen upotettujen ihmisten haamut nousivat öisin joesta maalle ja tappoivat paljon ihmisiä. Tämä saatiin loppumaan, kun papit ja muutkin ihmiset rukoilivat paljon joen rannassa.

Vaikka Ganges on pyhistä pyhin joki, ei se estä ihmisiä roskaamasta sitä ihan törkeästi. Rannan tuntumassa olevat hotellit laskevat jätevetensä jokeen. Joka ilta kymmeniä ja satoja kynttilöitä foliokuorissa lasketaan jokeen, jotta ihmisten toiveet toteutuisivat. Se on hienon näköistä pimeällä, mutta voi sitä jätteen määrää. Sadat ja tuhannet ihmiset kylpevät joessa ja pesevät siinä pyykkinsä. Toiset ovat ihan ammattilaispyykkäreitä ja pyykkäävät rannassa koko päivän. Lihavat lehmät taiteilevat ruhonsa alas jyrkkiä portaita ja menevät veteen joko omin avuin, tai sitten joku ajaa ne sinne ja pesee ne sitten yksitellen. Tällä hetkellä joen vesi on hyvin vähänä, mutta onneksi se kuitenkin virtaa.



Kaupunki tuntui olevan täynnä ristiriitoja. Toisaalta ruumiiden polttaminen tuntui inhottavalta, mutta toisaalta taas ajattelen, että ehkä meillä olisi jotain opittavaa suhtautumisesta kuolemaan. Täällä miehet kerääntyvät iltaisin istuskelemaan palavien rovioiden läheisyyteen juttelemaan ja juomaan chaita, ja pojat pelaavat krikettiä ja sulkapalloa. Burning ghatilla pidettiin jopa kaksipäiväinen festivaali, jolloin ympäröivät talot koristeltiin diskovaloilla ja trancemusiikki kuului varmaan kilometrien päähän. Ja samalla yhä uusia ruumiita poltettiin rannassa.

Eräänä iltana menin pitkästä aikaa burning ghatille ja katsoin kun vanha nainen tuotiin poltettavaksi (yleensä kasvot pidetään peitettynä, mutta lakana jouduttiin hetkeksi poistamaan hänen päältään kun häntä oli vaikea irrottaa paareista) ja mukana tuli yhtä vanha, ehkä 80- tai 90-vuotias, kumaraselkäinen ja valkotukkainen mies. Hän ei antanut kenenkään auttaa, vaikka ruumis oli sidottu tiukasti paareihin. Hän teki samat rituaalit kuin kaikki muutkin, kävellen hitaasti ja haparoivasti puukehikon ympärille. Mielessäni aloin miettiä, miten he olivat eläneet yhdessä vuosikymmenet, ja nyt avioliitto päättyy siihen, että mies sytyttää vaimonsa ruumiin tuleen. Samalla toisella polttopaikalla noin 50-mies sytytti omaisensa ruumiin tuleen ja käveli ohitseni kyyneleitä silmissään. Aloin itsekin itkeä vain myötätunnosta ja kaikista sisälläni olevista tunteista, vaikka en edes osannut sanoa, oliko tämä mielestäni kaunista vai rumaa. Edessäni amerikkalainen mies nojaili rovioiden edessä olevaan kaiteeseen ja söi sipsejä.

Valokuvaaminen oli sallittua kaikkialla muualla paitsi siellä, missä ruumiita poltettiin. Joka kerta, kun sinne meni, joku paikallinen tuli sanomaan että ethän ota kuvia täällä. Mielestäni tämä pyyntö oli hyvin perusteltu, jo pelkästään uskonnon, pyhien rituaalien ja varsinkin vainajien kunnioittamisen kannalta. Kaikki turistit eivät valitettavasti ajatelleet näin, vaan ottivat kuvia hienoilla järjestelmäkameroillaan. Kerran näin, miten puunkantajana työskentelevä mies meni kuvia ottavan miehen luokse ja pyysi tätä lähtemään. Mies alkoi huutaa ja riehua ja paikalliset ja me muut turistit tuijotimme silmät pyöreinä. En sano että teen itse aina kaiken oikein, mutta mielestäni on hyvä muistaa, että olemme täällä vain vieraina, ja odotamme itsekin tietynlaista käytöstä omassa maassamme vierailevilta turisteilta. Samanlaisia ajatuksia heräsi, kun jotkut turistit menivät kylpypaikoilla ottamaan lähikuvia rukoilevista tai meditoivista ihmisistä heidän nenänsä edestä. Toki se on julkinen paikka, mutta... Toisaalta taas paikalliset veneenomistajat, jotka veivät turisteja veneilemään joelle, toivat usein heidät juuri burning ghatin eteen ja sanoivat, että täältä voit ottaa kuvia, tänne ei kukaan tule kieltämään.
Muutaman päivän jälkeen tähän kaikkeen alkoi hiljalleen tottua, kuten aina. Pian oli täysin normaalia, että pieni savun haju tuntui nenässä, kun oli syömässä hotellin kattoravintolassa. Pikkukujilla kävellessään ja asioidessaan ei enää joka kerta nostanut katsettaan kun jostain alkoi kuulua rytmikäs marssi ja se "Rama nama sakhta he."

Minun ja Louisen tiet kohtasivat jälleen. Hän laittoi minulle viestin ja kysyi missä olin majoittunut Varanasissa ja että hän oli menossa sinne kahden päivän kuluttua. Viesti tuli juuri samana päivänä, kun minun oli ollut määrä jatkaa matkaa Kalkuttaan, mutta pieni mahataudin poikanen esti sen. Niinpä varasin hänelle huoneen samasta paikasta ja siirsin oman lähtöni vähän myöhemmäksi. Ehdimme olla Varanasissa vähän yli vuorokauden yhtä aikaa, ja hän oli taas kaivattua seuraa, puhuimme taukoamatta monta tuntia. Iltapäivällä vähän ennen kuin olin lähdössä juna-asemalle istuimme Louisen huoneessa sängyllä juttelemassa, kun Gopal tuli sisään. Hän istui väliimme, laittoi kädet olkapäillemme ja sanoi haluavansa myös puhua tyttöjen juttuja. Sanoin, että jos kerran tyttöjen juttuja haluat, niin voin kertoa, että mulla alkoi tänään menkat. Gopal kiljaisi, pomppasi melkein kattoon ja perääntyi ovelle hieroen hartiaansa joka oli koskenut minuun ja tuijotti sitten kättään kauhistunut ilme kasvoillaan. Olin tyrmistynyt ja en saanut sanaa suustani, sillä aavistin mistä oli kyse. Gopal sai vihdoin sanottua: onneksi kerroit! Harmi kun olin juuri kerennyt käydä suihkussa ja nyt pitää mennä uudestaan.. Sitten hän katsoi minua arvioivasti ja sanoi: toisaalta en ehtinyt koskea kovin kauaa, joten ehkä se riittää, että käyn vain pesemässä kädet ja kasvot Gangesissa. Sitten kauhistunut ilme palasi: eihän sinulla vielä eilen ollut niitä?? (Hän oli edellisiltana halannut minua hyvästiksi.) Vastasin kieltävästi, ja hän huokasi helpotuksesta. Louise ja minä emme tahtoneet uskoa korviamme ja kysyimme, uskoiko hän ihan oikeasti, että kuukautisten takia olen niin likainen? Hän sanoi olevansa pahoillaan eikä tarkoita loukata, mutta niin vain on. Onhan Suomessakin joskus ajateltu niin, mutta siitä kai alkaa olla ainakin se sata vuotta aikaa...

Kaiken kaikkiaan ja kaikesta huolimatta Varanasi oli ehkä "paras" tähän mennessä vierailluista paikoista. Ehkä se vain oli niin täynnä hyvää karmaa.

Auringonnousu Gangesilla:



Kelluva rihkamakauppa:



Varanasi aamusumussa:

Lucknow

Junamatkalla Lucknowiin istuin Sheelan ja hänen perheensä (mies ja kaksi lasta) kanssa samalla penkillä. Sheela puhui hyvää englantia ja niinpä matka meni mukavasti monenlaisista asioista jutellen. Sheela, kuten monet muutkin, ihmetteli, miksi olen yksin liikkeellä. Hän kysyi, sainko vanhemmiltani luvan lähteä matkalle. Jooooo, tottakai! Hän mietti vähän aikaa ja sanoi, että olisit varmasti paljon onnellisempi, jos vanhempasi matkustaisivat sinun kanssasi. En sitten tiedä, kuinka onnellisia vanhempani olisivat Intiassa :) Minulle tuputettiin varmaan puolet perheen eväistä, ja jos yritin kohteliaasti kieltäytyä, Sheela kysyi huolestuneena, enkö pidä hänen tekemästään ruoasta. Ruoka oli oikein hyvää, ja sanomalehteen käärittyjä nyyttejä löytyi Sheelan laukusta yksi toisensa jälkeen. "Chocolates, I made by myself. Puri and pickels, take one more. Potato chips, I also made by myself." Sheela kyseli paljon Suomesta ja oli aivan ihmeissään, että koulutus on täysin ilmaista. Hänen mielestään minun tulisi lukea lääkäriksi ihan jo pelkästään siitä syystä. Hän kyseli missä Euroopan maissa olin käynyt, ja sanoi kuulleensa, että "Switzerland is like a heaven". Amerikka oli myös unelmapaikka, koska hänen serkkunsa oli asunut siellä ja siellä ihmiset ovat hyviä, niin ystävällisiä ja avuliaita. Kärsimme pienestä tilanahtaudesta ajoittain ja välillä sylissäni oli toisen lapsen jalat ja toisen pää, välillä molemmat istuivat siinä katsomassa ikkunasta maisemia. Matkan loputtua Sheela sanoi, että vaikka vietimme yhdessä vain muutaman tunnin, hän ei koko elämänsä aikana unohda minua...

Lucknowissa vastaanotto oli paras tähänastisista. Olin ehtinyt kävellä laiturilla kohti asemarakennusta vasta muutaman askeleen, kun viereeni ilmaantui mies, kätteli minua ja toivotti lämpimästi tervetulleeksi Lucknowiin. Hän kertoi olevansa turistiopas, antoi minulle kaupungin kartan ja kysyi voiko hän jotenkin auttaa. Olin ihan hämmentynyt tällaisesta ystävällisyydestä ja sanoin, ettei minulla muuta tässä ole kuin riksan etsiminen. Mies sanoi järjestävänsä minulle sellaisen ja kysyi samaan hengenvetoon että onko rinkka painava ja voisiko hän mahdollisesti kantaa sitä. Uskomatonta! Odotin koko ajan, että hän ehdottaa minulle jotain kallista hotellia tai muuta vastaavaa, mutta ulkona hän alkoi väitellä riksakuskien kanssa, joita ilmaantui juosten paikalle varmaan viisitoista, ja pudisteli tyytymättömänä päätään haukkuen heidät kaikki ahneiksi huijareiksi. Mikä ei kyllä ollut aivan aiheetonta, kun 50 rupian matkasta pyydetään 250 rupiaa... Lopulta sain pre paid- riksan ja pääsin matkaan kohti homestayta, josta olin etukäteen varannut huoneen. Se oli oikein kotoisa ja hyvin siisti paikka, jota perhe piti kotonaan.

Lucknowissa vierailin entisessä moskeijassa, joka oli muutettu museoksi. Istuessani moskeijan katolla nauttimassa hetken hiljaisuudesta luokseni tuli kaksi tyttöä, jotka olivat tietenkin huolissaan siitä, onko minulla kaikki kunnossa kun olen yksin. Juttelimme varmaan tunnin ja he olivat oikein mukavia. Molemmat opiskelivat opettajiksi, varmaan vastaa lähinnä suomalaista yläastetta, toinen erikoistui biologiaan ja toinen matematiikkaan. He olivat kolmen miespuolisen luokkatoverinsa kanssa, mutta hätistivät heidät pois, koska halusivat jutella kanssani "tyttöjen jutuista". Ja heillä riitti kysymyksiä: Onko totta, että Euroopassa mies ja nainen voivat asua yhdessä vaikka loputtomiin menemättä koskaan naimisiin? Eikö kukaan pidä sitä pahana? Entä onko totta se mitä he ovat kuulleet, että Lontoossa jopa 15-16-vuotiaat tytöt tulevat raskaaksi? Mitä sitten tapahtuu? Ja onko totta, ettei Euroopassa ole lainkaan järjestettyjä avioliittoja? Näistä sitä riittikin puhuttavaa. Molemmilla heistä oli poikaystävä, mutta heillä ei ollut mitään mahdollisuutta nähdä koskaan missään kahden kesken, etteivät juorut lähde liikkeelle ja tahraa heidän mainettaan, ja täten vaikeuta hyvän aviopuolison löytämistä myöhemmin. Toinen tyttö kertoi olleensa rakastunut samalta paikkakunnalta olevaan poikaan jo usemman vuoden ajan, mutta piti avioliittoa tämän kanssa aika epätodennäköisenä. Syynä oli kastiero: tyttö kuului ylimpään, Brahminien kastiin ja poika johonkin pari pykälää alempaan. Toisaalta, oli olemassa lieventäviä asianhaaroja: poika suoritti parhaillaan tohtorin tutkintoa, pojan äiti oli tytön koulussa rehtorina, pojan sisko oli myös opettaja ja hänellä oli hyvä työpaikka valtion koulussa. Lisäksi muukin suku oli koulutettua. Kysyin, eikö hänen tekisi mieli kapinoida ja päättää asiasta itse, jolloin tyttö katsoi minua ymmärtäväisesti ja sanoi, että minun elämäni Euroopassa on täysin erilaista kuin heidän Intiassa. Ei hän vain voi tehdä sellaista perheelleen. Perhe on huolehtinut tytöstä lapsesta saakka, ollut hänelle aina hyvä ja maksanut kalliin koulutuksen, miten hän voisi hylätä heidät ja olla arvostamatta kaikkea saamaansa vain sen tähden, että voi mennä naimisiin sen pojan kanssa kenen itse haluaa? Eivät kaikki omat valintamme ole aina oikeita, hän lisäsi. En sanonut mitään, mutta toisaalta, jos perhe rakastaa häntä, eivätkö he haluaisi olla varmoja siitä että hän on onnellinen avioliitossa joka kuitenkin solmitaan loppuiäksi, ja että hän saa miehen joka varmasti kohtelee häntä hyvin? Niinhän se on, me ajattelemme näitä asioita niin eri kantilta, ja molempien on vaikea asettua toisen asemaan. Ja kyllähän hiljaiseksi aina vetää se kommentti, kun joku ihmettelee miten meillä voi olla vain rakkausavioliittoja, sillä eiväthän ne kestä... Mikäs se Suomen avioeroprosentti olikaan?

Lucknowissa hermo lepäsi, sillä kertaakaan kukaan ei tullut tyrkyttämään yhtään mitään, ei repimään kauppoihinsa enkä kuullut kertaakaan edes "yes maa´am?" - kommenttia. Kaupunki ei ole isoimmasta päästä ja yleensä turistit ohittavat sen pysähtymättä matkallaan Varanasiin, joten ehkä turisteihin ei olla vielä niin tottuneita. Tämän huomasi kyllä taas tuijotuksen määrässä ja siinä vaiheessa meinasi kyllä kilahtaa kun miehet pikkupojista vanhoihin ukkoihin huutelivat "hey sexy" kun kävelin ohitse. Ällötti niin että kerran piti ihan ottaa aurinkolasit pois ja tuijottaa huutelijaa huutelijaa hetken niin halveksuvalla katseella että meinasi itsellä pokka pettää. Ei ollut ilmeisesti tarpeeksi vakuuttava koska äijä vain nauroi, pitää kai harjoitella vielä peilin edessä. Ihanaa sitten joskus tulla taas takaisin Suomeen jossa ei erotu massasta eikä kukaan huomaa :)

Välillä sitä niin kaipaa jotain suomalaista seuraksi, jonka kanssa voisi puhua omaa kieltä ja välillä nauraa jollekin ihan hullulle mitä näkee ja kokee, välillä purkaa sitä turhautumista ja pahaa mieltä ja varsinkin se, ettei suomalainen vaivaudu yhtään, jos on hetken hiljaa ja omissa ajatuksissaan. Meillä kun se ei tarkoita välittömästi sitä, että jokin on vialla.

Ei kuvia, sorry, kameralla oli lomalla :)

Agra - Taj Mahal

Oikeastaan tähän ei olisi mitään lisättävää... Kuvat voisivat kertoa ihan kaiken.

Saavuin Agraan illalla puolenyön aikaan, bussi oli jo alusta alkaen myöhässä (lähtö Jaipurista tapahtui pahimpaan ruuhka-aikaan), mutta se ei estänyt meitä pitämästä matkalla kahta taukoa, joista toinen oli jopa puolen tunnin mittainen. Muuten ei tällainen haittaisi yhtään, mutta sitä aina miettii miten löytää riksan yöllä ja paljonko siitä joutuu pulittamaan, ja millaisen kuskin saa.. yksi niistä tilanteista joissa olisi kiva kun ei tarvitsisi olla yksin. Eipä silti, ei ole mitään ongelmia vielä ollut ja kuskit ovat suurimmaksi osaksi ihan ystävällisiä vaikkakin rahanahneita. Agrassa oli jokatapauksessa täysi meno päällä vielä puoliltaöin, ja tuntuuhan se turvallisemmalta kun on paljon muitakin liikkeellä.

Nukkua ei paljoa yön aikana ehtinyt, sillä heräsin aikaisin ja menin hotellin kattotasanteelle aamupalalle. Hotelli mainosti joka käänteessä, että katolta oli hienot näkymät Taj Mahalille, ja kyllä se jopa osittain näkyikin puiden takaa. Se pienikin näkyvissä oleva osa näytti todella kauniilta ja tuntui epätodelliselta, että nyt olen viimein täällä, vuosien odotuksen jälkeen. Näin nimittäin lapsena jonkun videon maailman seitsemästä ihmeestä (joita on useita eri listoja eikä Taj Mahal niihin kaikkiin kuulu), ja jo silloin päätin että aikuiseksi kasvettuani matkustan sinne. Ensimmäisellä Intian reissulla Taj Mahal jäi näkemättä sairastumisen vuoksi. Respan mies kertoi, että hotellilta on Taj Mahalille noin kahden kilometrin matka, ja lähdettyäni kävelemään hyvä tuuleni alkoi pikkuhiljaa muuttua kärttyisyydeksi. Ehkä osittain asiaan vaikutti huonosti nukuttu yö ja vielä enemmän se, että taas kerran koko ajan oltiin tyrkyttämässä jotain ylihintaan. Riksakuskit eivät millään meinanneet käsittää, että madame kyllä pystyy kävelemään kaksi kilometriä ilman mitään vaikeuksia, ja ajoivat rinnalla yrittäen käyttää minuun väsytystaktiikkaa. Muutama "virallinen Taj Mahal- opas" tarjoutui myös avuksi, mutta kieltäydyin aluksi kohteliaasti ja kun se ei uponnut, vähän suorasanaisemmin. Jakelin kieltoja oikealle ja vasemmalle, ja lopulta siitä muodostui vähän niin kuin runo, enpä ole aikaisemmin englanniksi sellaisia keksinyt :D Se kuului näin: " I don´t want a rikshaw, I don´t want a guide. I don´t want coffee and I don´t want chai!" Ehkä sille olisi voinut tulla vielä jatkoakin, mutta siinä vaiheessa saavuin sitten yhdelle Taj Mahalin porteista, ja menin jonoon Foreigner Ladies. Olin ihan siinä uskossa, että lipun voi ostaa portilta, mutta ehei, lipputoimisto sijaitsi kilometrin päässä juuri siinä suunnassa mistä juuri olin tullut. Ja sehän toki paransi mielialaa entisestään, varsinkin kun sain hätistellä samat ihmiset uudelleen pois kimpustani. Lopulta löysin lipputoimiston ja odotin kärsivällisesti, että kaikki paikalla olleet miehet oli palveltu ensin, ja lopulta joku suvaitsi tulla Foreigner Ladies- luukulle myymään minulle pääsylipun hintaan 750 rupiaa, eli noin 11 euroa (aika iso raha täällä). Intiassa yleensä kaikissa nähtävyyskohteissa on omat hinnat intialaisille ja ulkomaalaisille, mutta Taj Mahalissa ero oli tähänastisista räikein, intialaiset nimittäin maksavat 750 rupian sijasta 20 rupiaa! Taj Mahalin hintoja voidaan varmaan nostaa loputtomiin ja silti turistit maksavat mukisematta.

Kerroin jo aikaisemmin Pushkarissa tapaamastani tanskalaisesta tytöstä. Vaihdoimme hänen kanssaan siellä intialaisia puhelinnumeroita, mutta jostain syystä emme kumpikaan voineet soittaa toisillemme. Tiesimme, että olisimme ehkä mahdollisesti samaan aikaan Jaipurissa, joten päätimme, että nyt kun olemme Intiassa, meidän täytyy jättää tämä kohtalon ja karman käsiin, ja tapaamme uudelleen, jos se on meidän kohtalomme. Jaipurissa yritin soittaa hänelle uudelleen ja laittaa viestiä, mutta ne eivät menneet perille. Mutta intialainen kohtalo oli meille suopea ja juuri kun kävelin taas Taj Mahalia kohden hermot kireällä miettien, kannaattaako minun edes mennä sinne tässä mielentilassa, koska olen odottanut sitä niin kauan, Louise käveli vastaan. Hän oli huomannut minut toiselta puolelta tietä ja tuli seisomaan eteeni, ja hetken vain tuijotimme toisiamme. On aika suuri sattuma, että sattuu samaan Intian kaupunkiin (meillä ei ollut aikaisemmin ollut mitään puhetta siitä, että kumpikin oli menossa Agraan), on menossa samana päivänä Taj Mahaliin, samaan aikaan, ja samalta portilta. Lisäksi kummallakin oli ollut vähän huono aamu, ja molemmat olivat miettineet, pitäisikö vierailu siirtää seuraavalle päivälle... Molempien mieliala kohosi kuitenkin huomattavasti ja lähdimme taas samaan suuntaan mistä olin tullut, koska Louisella ei ollut lippua, ja hätistelin samat tyrkyttäjät pois kolmannen kerran. Ja neljännen, kun tulimme taas takaisin portille. Ne on kuulkaa uskomattoman sitkeitä! Dollarin kuvat vaan alkaa vilistä silmissä kun ne näkee palasen vaaleaa ihoa.

Taj Mahal oli uskomattoman kaunis. Siellä olisi voinut olla koko pitkän päivän, ja olisimme menneet uudelleen illalla katsomaan auringonlaskua, mutta lipulla sai mennä sisään vain kerran. Päivä oli tukalan kuuma, ja paikka oli varmaan ensimmäinen intialainen nähtävyys, jossa ei myyty mitään, ei edes vettä. Ihmisiä oli valtavasti, ja en usko, että pystyn selittämään uskottavasti sitä tunnetta, kun koko ajan joku osoittaa sinua kännykällä tai kameralla, ja viisikymmentä silmäparia seuraa tiiviisti kun niistät nenääsi, niin että tekisi mieli kysyä että haluatteko nähdä mitä sieltä tuli. Kuvaaminen on vaan niin ärsyttävää, kotona sitä on tottunut siihen että jokaisella on yksityisyys ja oma reviiri, mutta täällä kaikesta sellaisesta joutuu aika pitkälle luopumaan. Suostun kyllä olemaan kuvissa naisten ja lasten kanssa, ja he yleensä aina kysyvätkin että sopisiko se, mutta miehet kuvaavat edestä ja takaa häpeämättömästi ja nauravat jos heille kivahtaa. Juttelimme kahden saksalaistytön kanssa, joista toinen kertoi joutuneensa hetkeä aikaisemmin ainakin kymmenen miehen piirittämäksi, kaikki olivat ottaneet kuvia eikä hän ollut päässyt pois. Hän oli laittanut molemmat kädet ristiin kasvojen eteen, ja eiköhän joku ------- ollut tunkenut kameran käsien ja kasvojen väliin, kuva kun ilmeisesti oli aivan elintärkeää saada ottaa. Tyttö oli jo joutunut pienoisen paniikin valtaan ja huutanut ääneen, jolloin vartija oli tullut paikalle. Tyttö oli huokaissut helpotuksesta, mutta vartijapa kaivoikin taskustaan puhelimen ja kysyi: "One picture with you, maa´am?" Suuri osa vierailusta meni pidellen käsiä ja välillä pääsylippua kasvojen edessä ja tulipa vähän avauduttuakin yhdelle yli-innokkaalle tyypille, joka seurasi meitä varmaan puoli tuntia. Vastaus oli "soori soori määm, soori soori" ja sama meno vain jatkui. Nauroimme Louisen kanssa, että tältä varmaan tuntuu olla julkkis, mutta toisaalta, meillä ei ollut levymyyntiä vauhditettavana tai elokuvaa mainostettavana. Siispä laadimme hinnaston:
- yksi kuva: 350 rupiaa
- kuva, jossa olen ilman aurinkolaseja: 450 rupiaa
- kuva, jossa hymyilen: 550 rupiaa
- kuva, jossa pidän kättä toisen olkapäällä: 1000 rupiaa
- facebook-ystävyys (hyvin kysyttyä kamaa): 3000 rupiaa
- facebook-ystävyys, joka kestää yli viikon: 6000 rupiaa
Tällä saisi reissurahastoa kasvatettua ihan mukavasti! Vaadittaisiinkohan tällaiseen työviisumia?

Ja takaisin itse Taj Mahaliin. Ehkä tunnettekin tarinan sen taustalla, mutta voin kertoa lyhykäisesti että Taj Mahal on rakkauden symboli, jonka hallitsija Shah Jahan rakennutti vaimonsa hautapaikaksi. Hänen kolmas ja suuresti rakastamansa vaimo Mumtaz Mahal kuoli vuonna 1631 synnyttäessään neljättätoista lastaan. Rakennustyöt aloitettiin seuraavana vuonna, ja lopullisesti Taj Mahal valmistui 1653. Viisi vuotta myöhemmin Shah Jahanin oma poika syöksi isänsä vallasta ja tämä vietti lopun elämänsä vankilassa. En tietääkseni ole nähnyt mitään maailman virallisista tai epävirallisista ihmeistä, mutta kyllä Taj Mahalin ehdottomasti voisi lisätä luetteloon. Olette varmaan samaa mieltä?



Taj Mahalia on kuvailtu esimerkiksi "kyyneleeksi ikuisuuden poskella", "kaiken puhtauden ruumiillistumana" ja Shah Jahan itse sanoi sen kauneuden saavan auringon ja kuunkin vuodattamaan kyyneleitä. Taj Mahal on kärsinyt saasteiden vaikutuksesta ja sen valkoinen marmori oli tummunut jatkuvasti, joten vuonna 2002 se puhdistettiin yltä päältä multani mitti- nimisellä seoksella, jota intialaiset naiset ennen aikaan käyttivät ihonsa puhdistamiseen: seos koostui mm. maidosta, limestä ja viljasta.
Illalla menimme Louisen hotellin katolla olleeseen ravintolaan syömään ja sieltä saimme katsella Taj Mahalia auringonlaskussa. Agra on aika pieni paikka, eikä se kai paljoa nähtävää Taj Mahalin lisäksi tarvitsekaan. Agrassa söin lihaa ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon, Rajasthanissa kun sitä ei ollut oikein missään tarjolla vaan ruoka koostui enimmäkseen paneerista eli juustosta jota tarjoillaan erilaisissa kastikkeissa sekä dalista, vaihtelevasta kokoelmasta linssi- ja papuruokia. Hyvää oli!

Jaipur- The Pink City

Pushkarista matka jatkui Jaipuriin, 4,5 miljoonan ihmisen suurkaupunkiin, joka oli täynnä melua, liikennettä, saasteita ja huijareita. Oli siellä sitten paljon historiaakin, palatseja ja linnoituksia, temppeleitä ja museoita. Ja oli siellä ystävällisiä ja rehellisiäkin ihmisiä, mutta heihin törmäsin valitettavan harvoin. Kun saavuin Jaipurin isohkolle rautatieasemalle, minua ei ollutkaan kukaan vastassa lupauksista huolimatta, joten ystävällinen vanhempi rautatieasemapoliisi etsi minulle rehellisen riksakuskin. Tämä kuski osasi hyvin englantia ja kysyttyään ne tavalliset kysymykset (nimi, ikä, siviilisääty, ammatti, monesko kerta Intiassa ja missä paikoissa käynyt ja mihin menossa) hän sanoi : "You don´t look like a hippie". Ja minä sanoin: "Oh yes, of course I´m happy". Tämä aiheutti pientä hämmennystä molemmissa osapuolissa mutta siitäkin selvittiin. Kuski oli oikein mukava ja ehdotti sightseeing-kierrosta seuraavalle päivälle. Hinta oli halpa, kuski vaikutti asiantuntevalta ja osasi tosiaan hyvää englantia, ja lisäksi lupasi "no shopping" (eli hän ei vie minua tuttujensa kauppoihin joista saa provikkaa jokaisesta turistista), joten suostuin.

Jaipur on Rajasthanin osavaltion pääkaupunki ja siellä ovat asuneet ja hallinneet ne kaikki maharajat, joiden nimissä ja saavutuksissa meni valitettavasti jo pää pyörälle, pakko myöntää. Viimeinen maharaja kuoli ilman miespuolista perillistä, mutta hänen perheensä asuu edelleen Jaipurissa. Otsikko on hieman harhaanjohtava, sillä koko Jaipur ei suinkaan ole pinkki, vain sen vanha osa. Lonely Planetin matkaopas kertoo, että kaupunki maalattiin vaaleanpunaiseksi Walesin prinssin (myöh. kuningas Edward VII) vierailun kunniaksi, sillä vaaleanpunainen on Intiassa vieraanvaraisuuden väri. Riksakuskilla oli tästä toinen versio: eräällä maharajalla oli neljä vaimoa, yli 70 naisystävää ja 147 lasta, joista 146 oli poikaa ja yksi oli tyttö. Kaupunkiin tuli nopeasti leviävä malariaepidemia, ja kaikki lapset kuolivat. Kaupunki maalattiin vaaleanpunaiseksi lasten muistoksi, ja värivalinnan syynä oli se, että ainoa tytär, jota maharaja rakasti kaikista lapsistaan eniten, oli nimeltään Pinky. En oikein tiennyt mikä versio oli oikea ja olin kyllä vahvasti ensimmäisen kannalla, mutta toisaalta kuski vei minut katsomaan hienoa marmorista muistomerkkiä, jossa oli useita niinikään marmorisia hautakiviä, keskellä yksi isompi joka hänen kertomansa mukaan oli maharajan tyttären, ja sen ympärillä pienempiä joihin oli kuhunkin haudattu kymmenen lasta. Kai tällaisista asioista on aina useita versioita ja legendoja, ja jokainen saa itse päättää mihin uskoo.

Tässä Jaipurin kaupunkia korkealta näköalatornista katsottuna:



Yksi City Palacen sisäänkäynneistä (en kyllästytä teitä kaikilla museokuvilla) :



Nää kuvat ei oo sitten mitenkään korkealaatuisia, älkää välittäkö te jotka oikeesti osaatte hienoja ottaa :)
Seuraavana vuorossa oli Ambert Fort, ja kuulkaa pikkusiskot, te oisitte rakastaneet sitä paikkaa... se oli iso linnoitus korkealla vuoren rinteellä, ja siellä olisi saanut aikaa kulumaan vaikka kuinka. Kun linnoitukseen meni sisälle, aluksi sai nähdä hienon puutarhan ja sisäpihan muurien sisällä. Kun matkaa jatkoi eteenpäin ja rakennuksen sisälle, sieltä löytyi loputtomiin kapeita ja matalia käytäviä, pieniä huoneita ja portaita pitkin pääsi ihan muurin yläosaan asti, josta oli hienot näkymät ulos. Alakerrassa eräs vartija näytti minulle maharajan vaimon (eli maharanin) kylpyhuoneen, lattiassa keskellä huonetta oli todentotta neliskanttinen allas jossa oli portaat. Varmaan sisustus ja itse kylpy on ollut aika luksusta valtakunnan hallitsijan vaimon kylpiessä! Linnoituksesta kulki myös salainen maanalainen käytävä ylempänä rinteellä olevaan Tiger Fortiin, mutta sitä ei valitettavasti päässyt katsomaan.








Riksakuskin mukana pääsin tutustumaan häneen perheeseensä ja sukuunsa. Kuskin veljentyttö oli menossa naimisiin seuraavalla viikolla ja juhlintahan tunnetusti aloitetaan hyvissä ajoin. Hän vei minut kahden talon välissä olevalle aidatulle sisäpihalle, johon oli ahtautunut niin paljon ihmisiä, ettei lattiaa ollut näkyvissä missään. Tämä vierailu olisi varmasti traumatisoinut suomalaisen lapsen, kun niin meinasi käydä aikuisellekin. Noin kolmekymmentä lasta piiritti minut ja alkoi kiskoa eri suuntiin. He huusivat koko ajan minulle ja toisilleen jotain hindiksi ja alkoivat tapella ja muksia toisiaan kilpaillessaan siitä, kuka saa pitää minua kädestä. Pienemmät alkoivat ulvoa täyttä kurkkua kuskini ja muut aikuiset huusivat hekin kilpaa ja aloin jo tähyillä varauloskäyntiä. Lopulta minut vietiin sekasorron keskeltä pieneen huoneeseen ja istutettiin sängylle ja kohta oli jo kupillinen chaita kädessä. Kielloista huolimatta lapset tulivat yksi kerrallaan huoneeseen ja kohta heitä oli jo sängyntäydeltä. Kommunikointi oli ongelmallista, kun kukaan heistä ei puhunut englantia muutamaa sanaa enempää, enkä minä osaa hindiä, mutta niitä kysymyksiä joita he osasivat kysyä, kysyttiin sitten sitäkin useammin. Jokainen olisi halunnut oman äänensä kuuluviin ja siitähän seurasi uusi sekamelska, kaikki huusivat kilpaa, joku hypisteli kaulakorua ja joku nosti paidanhelmaa ilmeisesti tarkistaakseen, onko iho yhtä vaalea sieltäkin, joku nipisteli poskesta ja joku halusi pussata. Tämän seurauksena minulle tuli siirto seuraavaan huoneeseen ja ovi laitettiin kiinni. Johanna oli ilmeisesti hankala nimi muistaa, sillä oven takaa huudettiin milloin Suhannaa ja milloin Rihannaa :)

Täysin epäselväksi jäi vielä kolmannenkin vierailun jälkeen, ketkä kaikki kyseisessä talossa oikeastaan asuivat ja ketkä olivat muualta. Näin monia omanikäisiäni tyttöjä, jotka olivat kovin ujoja eivätkä myöskään osanneet englantia, joten he tyytyivät vain hymyilemään kauempaa. Morsian oli iältään 17-vuotias, mutta näytti kyllä paljon nuoremmalta. Hän oli tavannut sulhasensa vain muutaman kerran aikaisemmin, ja häiden jälkeen hänellä oli edessä muutto maalaiskylään viiden tunnin automatkan päähän, jossa häntä odotti raskas työ, vieraat ihmiset ja elämä täysin tuntemattoman miehen vaimona. Olisin niin halunnut jutella hänen kanssaan näistä asioista ja kysyä miten hän ne kokee, mutta kielitaito ei siihen riittänyt, ja ainakin aikaisemmat kokemukset tällaisista keskusteluista ovat olleet sellaisia, että minua on katsottu kummeksuen kun kysyn niin itsestäänselviä asioita. Perhe oli panostanut häihin ja hääjuhlaan olikin kutsuttu lähes tuhat ihmistä. Minulle esiteltiin ylpeänä myös tytön myötäjäiset ja ne olivatkin aika ruhtinaalliset, sisältäen astioiden ja liinavaatteiden lisäksi esimerkiksi jääkaapin ja television. Myötäjäiset täyttivät yhden pienen varaston kokonaan, joten näin vain ne tavarat, mitä oli päällimmäisenä. Perheen oma koti oli aika tavallinen intialainen talo ilman mitään erikoisuuksia ja hienouksia. Jälkikasvuakin näytti olevan aika reilusti, joten kysyinkin kuskiltani, miten perheellä on varaa näin runsaisiin myötäjäisiin ja isoihin häihin. Hän vain totesi, että häitä varten aletaan säästää heti kun lapsi syntyy, jokaisesta rahasummasta mikä saadaan, laitetaan osa säästöön tulevaisuutta varten. Kuski kertoi, että kyseisellä alueella koulutus puolestaan ei ole laisinkaan niin suuressa huudossa, varsinkaan tyttöjen kohdalla.

Myös minut kutsuttiin häihin ja olin jo taipumassa sille kannalle, että se on sen verran arvokas kokemus, että sen takia kannattaa jäädä Jaipuriin paljon suunniteltua pidemmäksi aikaa. Riksakuski vei minua päivittäin eri paikkoihin, monet niistä sellaisia joihin turistit eivät yleensä löydä. Olimme jutelleet paljon kuskin kanssa kaikesta maan ja taivaan välillä, ja olin mielessäni ihmetellyt, onko tässä oikeasti ensimmäinen intialainen, jolla ei ole mitään taka-ajatuksia ystävällisyydelleen. No, sitten eräänä iltana hän tuli hotellilleni (joka oli hänen kaverinsa omistama) ja sanoi haluavansa jutella kanssani. Jäin suu auki tuijottamaan, kun hän sanoi: "I´m really, really falling in love with you." Tunsin samaan aikaan pakokauhua, hillitöntä tarvetta nauraa ääneen, toisaalta taas olin vihainen itselleni koska olisi kai pitänyt arvata... Kun sain jälleen sanoja muodostettua, sanoin että en itse kyllä ole hänestä kiinnostunut, ja että tunsin oloni hieman kiusalliseksi tämän paljastuksen jälkeen. Hänen puolestaan ei ollut mitään ongelmaa, jos en kerran tuntenut samoin, voisimme jatkaa kavereina ja jatkaa tutustumista toisiimme. Huhh.. se oli kiusallista! :) häihin olisi ollut vielä kolme päivää aikaa ja Jaipur oli nähty ja kaupungin levottomuus ja jatkuva hälinä sekä jatkuvat huijausyritykset olivat alkaneet ärsyttää siinä määrin, että varasin seuraavalle päivälle bussilipun Agraan. Se siitä.. Ai niin, kuski oli suunnitellut että hän voisi lähteä minun mukaani reissaamaan läpi Intian, "koska hän tiesi jokaisesta kaupungista kaikki käymisen arvoiset paikat ja voisi joka paikassa olla oppaanani!" kuinka kätevää! Niin ja ai niin iskä, se oli sua vuoden vanhempi :D Kaikkeen täällä joutuu!

Onnea!!!

Norsun kokoiset synttärionnittelut Seljalle & Venlalle!!!

Pushkar - Pyhä kaupunki

Bussimatka Jodhpurista Ajmeriin kesti noin kuusi tuntia. Kovasti olisi väsyttänyt, mutta silmiä ei kovin kauaa malta pitää kiinni ettei jää jotain mielenkiintoista näkemättä. Nytkin maisemat olivat hyvin vaihtelevat. Enimmäkseen luonto oli karua ja kivikkoista, välillä ajoimme vuoren rinnettä ylös ja taas toista puolta alas, ja asutusta oli vain harvassa. Tällä reissulla näin ensimmäistä kertaa vapaina eläviä kameleita! Ja niitä oli monta.

Ajmerin bussipysäkiltä pääsimme riksalla linja-autoasemalle bussissa tapaamani italialaisen pojan kanssa, joka oli menossa samaan paikkaan. Riksakuski oli hövelillä päällä ja auttoi rinkan selkääni, mutta tälle jalolle teolle olikin taka-ajatus: ennen kuin huomasinkaan, kuski oli ehtinyt kouraista molempia rintoja siinä sivussa kun muka auttoi rinkkaa paremmin. Jäin suu auki tuijottamaan ja ukko vain nauroi. No, tästä välikohtauksesta kiitollisena hän seurasi meitä asemalle ja näytti mikä bussi on menossa Pushkariin. Ja tarjosi vielä teetäkin. Tiedä sitten kumpi osapuoli tässä jäi voitolle.

Pushkarin bussi oli ihan tupaten täynnä. Kuvitelkaa täysi bussi ja sinne vielä kaksikymmentä ihmistä... Olisin jäänyt odottamaan seuraavaa, mutta en rinkkoineni mahtunut enää ulos, enkä oikeastaan liikkumaan yhtään mihinkään suuntaan. Bussi starttasi ja väki tuuppi minua taaksepäin niin että lopulta seisoin ihan keskellä olevan kaksoisoven edessä rinkka selässä. Ylsin juuri ja juuri ottamaan kaiteesta kiinni kun bussi lähti kaahaamaan väkijoukon ja sekasortoisen liikenteen läpi, ja huonosti meinasi käydä kun joku matti myöhänen (mikä lie vastaava termi Intiassa) hyppäsi vielä kyytiin ja repi itsensä sisälle minun rinkkani avulla. Kyydissä onneksi pysyttiin, ja onneksi väki alkoi jossain vaiheessa vähetä ja pääsin ihan istumapaikalle, matka ylös Pushkariin kulki nimittäin mutkitellen vuorenrinnettä, ja kuski ilmeisesti yritti tehdä aikaennätystä..

Pushkarin hotelli oli aivan mahtava, hiljaisella ja rauhallisella paikalla vuoren rinteen alapuolella. Illemmalla olin lähdössä "keskustaan" (ei kai voi sanoa "kirkolle" kun siellä ei ollut yhtään) syömään juuri tämän italiaanon kanssa, ja menin receptioniin kysymään tietä. Siellä istui vanhempi mies ja nuori poika. Vanhempi esitteli itsensä hotellin omistajaksi, ja toivotti minut tervetulleeksi. En oikein tiennyt mitä sanoa, ja sen varmaan näki naamastakin, kun nuorempi poika, ehkä noin 16-vuotias esitteli itsensä: "I´m a holy man." "Hmmm.. I´m Johanna." Hotellin johtaja sanoi, että pyhä mies on juuri lähdössä samaan suuntaan ja voi viedä minut moottoripyörällään, jos odotan hetken. Menimme ulos sellaiseen pieneen huvimajaan istumaan , ja kysyin pyhältä mieheltä, mitä oikein tarkoittaa että hän on pyhä mies. Hän kertoi olevansa Brahmin, eli kuuluvansa hindujen ylimpään kastiin. Samaan aikaan johtaja kaivoi jostain sanomalehtikäärön, josta paljastui chappatti-leipää ja kasviksia. Yritin hyvin kohteliaasti kieltäytyä ja vedota vasta sairastettuun vatsatautiinkin, mutta ei auttanut, maistettava oli. Ja hyväähän se oli, johtajan äidin tekemää, mutta pian johtaja alkoi syöttää minua käsin ja tunki jokaista laatua vuorotellen suuhun. Yritin sanoa että riittää jo, mutta pyhä mies sanoi: "Just eat." Mitä siinä paljon voi tyttö tehdä, kun toiset käyttää maallista ja hengellistä valtaa.. Ehkä ruoka oli jollain tavalla siunattua, ei siitä ainakaan mahatautia tullut. Hotellin johtaja kertoi, että hänellä on maailman paras ammatti. Jos Intiassa pyytää jonkun luokseen, hän on vieras ja kohtelet häntä kuin vierasta. Mutta jos joku tulee pyytämättä, hän on Jumalan lähettämä ja tavallaan Jumala on hänessä, joten häntä täytyy kohdella kuin Jumalaa. Hotellin johtajana hän siis saa koko ajan uusia ja uusia Jumalan lähettiläitä luokseen. Pääsin sitten keskustaan pyhän miehen tarakalla.

Pushkar on siis hindujen pyhä kaupunki (tai oikeastaan voisi sanoa kylä), jossa on yli 400 temppeliä. Se on pyhiinvaelluskohde, jossa jokaisen hindun olisi hyvä vierailla elämänsä aikana edes kerran. Se on varmaan aikoinaan ollutkin vain sitä, mutta nykyään se tuntuu olevan pystyssä vain turisteja varten. Keskusta on ihan täynnä myyntikojuja, joissa myydään juuri sitä samaa turistikrääsää kuin joka paikassa muuallakin, ja hotelleja ja guest houseja on sitten loput talot täynnä. Ja tottakai löytyy useampi italialainen ravintola josta saa pitsaa ja pastaa. Jodhpurissa tapaamani delhiläiset pojat kertoivat, että Pushkarissa yritetään sen pyhyyden varjolla rahastaa ihmisiä loputtomiin, ja pyydetään lahjoituksia millon mihinkin hyvään tarkoitukseen, mutta lopulta rahat menevät kuitenkin omaan taskuun. Yritin muka niin välttää huijatuksi joutumista, mutta jouduin kuin jouduinkin ansaan. Olin kävelemässä Pushkarin pyhälle järvelle päin, jossa ihmiset käyvät rukoilemassa ja puhdistautumassa niin henkisesti kuin fyysisestikin. Myös pyykkäystä harrastetaan. Olin kuullut, että tapana on laittaa järven veteen kukka, ja toivoa samalla hyvää tulevaisuutta itselle ja läheisille. Kadulla nuori poika antoi minulle kukan ja kohta sain toisenkin, ja tämän kukan antaja lähti näyttämään tietä järvelle. Järvi oli jo näkyvissä ja yritinkin sanoa etten tässä nyt oikein opastusta tarvitse, mutta hän tuli mukanani altaalle saakka ja käski pudottaa kukat sinne. Kun olin kyykyssä altaan reunalla, viereeni istui "pappi", joka pyysi saada tehdä pyhän rituaalin kanssani. Aavistin pahaa, mutta siitäpä ei sitten enää lähdettykään mihinkään, vaan toisteltiin pyhiä mantroja papin kanssa milloin mikäkin taikaesine kädessä. Ja lopulta päästiin maksuosioon, tottakai... Ja se ei ollutkaan ihan mitä tahansa, vaan olisi pitänyt antaa dollareita tai euroja, "some people give 50 dollars. Some people give 100 dollars. You have big family, you give me 150 euros." Sanoin että en todellakaan kanniskellut mukanani sellaisia summia enkä euroja yleensäkään. Hän vaivoin myöntyi ottamaan vastaan rupioita, ja olisittepa nähneet ilmeen kun annoin 20 rupiaa... Sain uudelleen kuulla litanian siitä, miten tämä raha menee hyvään tarkoitukseen ja se on tarpeen, jotta mantroista tulee toimivia (tarvittaessa voisin tulla seuraavana päivänä uusimaan mantrat!) En suostunut antamaan enempää, ja pappi (joka siis ei todellakaan edes ollut mikään pappi) sitoi käteeni nauhan, joka tarkoitti että olen jo antanut lahjoituksen eivätkä muut papit tulisi minulta enää niitä pyytämään. Nauha tuntui enemmän tarkoittavan sitä, että minua oli jo huijattu... Ehdin ottaa muutaman askeleen pois päin, kun näin, että sama poika tuo paikalle aiemmin tapaamaani italialaista poikaa. Yritin sanoa hänelle että kyseessä on huijaus eikä hänen kannata maksaa yhtään mitään, mutta pappi ja apupoika keskeyttivät minut sanomalla vihaisesti :"It´s holy place. No talking!" Minun mielestäni se en ollut MINÄ, joka häpäisi pyhää paikkaa... Ärsyttää niin paljon tuollainen, mutta paikka oli kyllä hieno.. Niin ja anteeksi vaan läheiset ihmiseni kun en antanut teidän puolestanne enempää rahaa, mutta ajattelin kyllä kaikenlaisia kauniita ajatuksia kun laitoin ne kukat veteen :)







Pushkarista olisi päässyt kamelisafareille, joista osa olisi ollut useamman yön kestäviä, ja nukkumaan olisi päässyt kamelin kyljessä tähtitaivaan alla. Varmasti olisi ollut mahtava kokemus, mutta olisi tullut myös aika kalliiksi. Ja ei ne kamelit oikeen lempeiltä näyttäneet..



Pushkarissa tutustuin myös tanskalaiseen tyttöön, ja tämän reissun jälkeen kun kotiutuu, on jo kahteen maahan majoitus ja opastus luvattuna :) Reissufiilis on nyt aika lailla kohdillaan, aluksi sitä ei ollut ollenkaan kun pitkän poissaolon jälkeen oli pientä alkujärkytystä ilmassa ja osaltaan sairastaminenkin verotti sitä aika rankasti. Nyt on taas kaikki kunnossa :)

Kuvassa Ajmerin juna-aseman aula. Klikkaamalla saa kaikki kuvat isommiksi.

Jodhpur - The Blue City

10.3.

Delhi jäi (Luojan kiitos) taakse ja pääsin aloittamaan matkan kohti Jodhpuria yöjunalla. Matkustin Sleeper Classissa, mikä tarkoittaa että makuulavereita on aina kolme päällekkäin ja ylimmäinen, jossa minunkin paikkani oli, on ihan katonrajassa. Matka meni ihan mukavasti, samassa "loosissa" matkusti myös nuori pariskunta jotka olivat oikein mukavaa juttuseuraa. Saapuessani Jodhpuriin oli Holi- festivaalin virallinen päivä ja se tarkoitti sitä, että kaikki paikat, mukaanlukien nähtävyydet oli suljettu. Monet olivat varoittaneet minua menemästä Holin aikana ulos, mutta ulkona oli niin hyvä ilma ja päikkäreiden jälkeen uskaltauduin ulos. Kävelin kadunreunaa eikä mennyt kuin hetki, kun ensimmäinen skootteri hidasti kohdalla ja päälleni lensi violettia värijauhetta (onneksi edes tiesivät, mistä väristä tykkään). Sitten vastaan tuli ryhmä naisia ja lapsia yltäpäältä väreissä, toivottivat minulle Happy Holi, ja juuri kun avasin suuni toivottaakseni heille samaa, sain sen täyteen keltaista jauhetta. Jatkoin matkaa vielä jonkin aikaa, mutta kohta se osoittautui turhan värikkääksi ja mikään paikka ei ollut auki, joten palasin takaisin hotellille. Naapuritalon pihalla nuoriso yritti puhdistaa itseään ja toisiaan väreistä puutarhaletkulla, mutta aika sitkeässä se näytti olevan. Ehkä se kuluu loppuun ennen seuraavaa Holia.

Samana iltana söin dinneriä hotellilla ja juttelin kahden intialaisen pojan kanssa, jotka olivat tulleet Delhistä lomalle. Heillä oli hauskaa, kun kerroin miten minua oli yritetty huijata Delhissä. Suunnittelimme lähtevämme aamulla yhdessä katsomaan Jodhpurin nähtävyyksiä. Päivällinen oli oikein mukava ja ruoka hyvää, mutta se kostautui seuraavana yönä kun reissun ensimmäinen mahatauti alkoi. Kokonaista kolme päivää pysyinkin terveenä! Nähtävyydet ja sen päivän matka Pushkariin täytyi siis perua, mutta onneksi tauti alkaa jo helpottaa. Ihana tunne kun voi taas syödä pitkästä aikaa.. Otin tämän Rajasthanin reissun matkatoimiston kautta, ja kun eilen soitin sinne ja kerroin, etten tänään voikaan matkustaa seuraavaan paikkaan kuten olin suunnitellut, matkatoimiston mies sanoi että ai niin, muistinko mainita että olemme saaneet paljon valituksia huonosta ruoasta juuri siitä hotellista.. älä syö mitään siellä vaan käy jossain ulkona syömässä. Kiva tietää siinä vaiheessa.

Tänään iltapäivällä voimat palautuivat sen verran että jaksoin lähteä vähän ulkoilemaan ja ajoin riksalla Mehrangarh Fort:iin eli linnoitukselle, josta osa on rakennettu jo 1600-luvulla, ja uudempi osa 1800-luvulla. Sisään ei enää päässyt, mikä oli todella harmi, mutta pettymystä korvasi osaltaan Jodhpurin kaupungin mahtavat maisemat yli 120 metrin korkeudesta. Kuvat ovat vähän värittömiä koska alkoi jo hämärtää eikä digikamerani ole niissä olosuhteissa parhaimmillaan. Ehkä silti voitte nähdä, miksi Jodhpuria kutsutaan siniseksi kaupungiksi. Saatatte myös nähdä kaukaa häämöttävän palatsin. Valot alkoivat syttyä kaupunkiin ja alhaalta kuului musiikkia; olimme tulomatkalla ohittaneet hienon ja värikkään hääseurueen. Tätä maisemaa olisi voinut jäädä katsomaan vaikka koko loppuillaksi.







Paluumatkalla näin riksasta kadunvarrella seisovan äänekkään miesjoukon. Sen verran ehdin nähdä, että sen keskellä makasi liikkumatta ja silmät ummessa vanhempi mies, ja ympärillä seisovat väittelivät ja elehtivät käsillään kiivaasti, eikä kukaan näyttänyt ehtivän väittelyltään kiinnittää mitään huomiota maassa makaavaan mieheen. Riksakuski arveli, että kyseessä oli saattanut olla liikenneonnettomuus. Onneksi näin, että vastapäisestä suunnasta ajoi ambulanssi täyttä vauhtia, ehkä mies ehti saada apua. Tai ehkä sinä iltana yksi hindu koki uudelleensyntymän. Tai vapautui siitä.

Huomenna matka jatkuu bussilla kohti Pushkaria, tai oikeastaan Ajmeriin, sillä Pushkar on sen verran pieni paikka ettei sinne ole suoria yhteyksiä ilmeisesti oikein mistään. Ajmerista on vielä 15 kilometriä Pushkariin, ja sinne pääsee jollakin. Toivottavasti ei kuitenkaan kävellä tarvitse, en ymmärrä miten tavaraa onkin kertynyt mukaan niin paljon. Olen yrittänyt vähän karsia rinkan sisältöä vähemmäksi, mutta kun mistään ei oikeen malttaisi luopua.

Turhautumista ja monia muita tunteita

Intia iski tajuntaan täydellä voimalla reilun vuoden tauon jälkeen. Viime kerrasta Delhissä on melkein kaksi vuotta, ja viime joulu Keralassa oli ihanan rauhallinen ja kotoinen. Delhi taas ei rauhoitu milloinkaan, eikä asiaa taaskaan auta ruuhkaisilla kujilla kävely yksinään, valkoinen naama oikein kutsuvasti loistaen. Eilinen meni matkasta ja aikaerosta toipuessa, syödessä ja levätessä.

Tämä koko päivä on mennyt jatkoyhteyksiä selvitellen. Se vaan on niin ärsyttävää ja turhauttavaa, kun huomaa toisten yrittävän jatkuvasti huijata ja vetää välistä. Minulle ei jostain syystä mennyt läpi, ettei koko Delhistä ole lähdössä mitään junia seuraavaan viikkoon :) tätä selitystä tarjottiin perusteeksi sille, että olisin vuokrannut oman auton ja kuljettajan kahdeksi viikoksi, erittäin kohtuulliseen hintaan tietenkin. Asioin neljässä eri paikassa yhden bussilipun saamiseksi, ja lopulta kyllästyin niin, että oikeaan paikkaan selvittyäni otin jatkoyhteydet seuraaviksi yhdeksäksi päiväksi. Ehtii ehkä tehdä jotain muutakin kuin seistä jonottamassa lippuja seuraavaan paikkaan :)

Hygieenisyys on nyt huipussaan. Saa nähdä kauanko sitä kestää, sillä nyt en voisi kuvitellakaan syöväni käsin, vaikka se oli normaalia arkipäivää Keralassa. Ruoka on kyllä ihan uskomattoman hyvää, samoin chai, intialainen tee johon on sekoitettu mausteita ja maitoa. Osa ihmisistä on kyllä hyvin ystävällisiä, mutta monella on taka-ajatuksia ja syy ystävällisyyteen.

Huomenna alkaa Holi-festivaali, kevään ja värien juhla. Sen vuoksi lähes kaikki katukauppiaat myyvät värijauheita pienissä pusseissa, kaikissa sateenkaaren väreissä. Niitä sitten sotketaan omat vaatteet ja kasvot sekä tietysti kaikkien muidenkin, jotka sattuvat olemaan heittoetäisyydellä. Holin läheisyyden sain kirjaimellisesti tuntea selkänahassani, kun siihen osui tänään yhteensä kolme vesi-ilmapalloa.

Huomenna matka jatkuu päiväjunalla kohti länttä Jhodpuriin.