Videomateriaalia Varanasista

Vihdoinkin nettiyhteys joka riittää videoiden lähettämiseen.. Toistaiseksi en ole saanut onnistumaan muita kuin tämän lyhyen pätkän iltaseremoniasta nimeltä Puja, jonka hindupapit suorittavat Varanasissa joka ikinen ilta Gangesin rannalla. 

Kerala - God´s own country

Vietin pari päivää Bangaloressa, entisessä kotikaupungissani kahden vuoden takaa. Tuntui yhtäaikaa tutulta ja vieraalta, moni asia ja moni paikka oli muuttunut mutta osa oli ihan ennallaan, niin kuin se Brigade Roadilla nitojia myyvä vanha pappa. Hinnat olivat kyllä kallistuneet kahdessa vuodessa ja uusia rakennuksia ilmaantunut vanhojen tilalle. Tapasin tänä vuonna vaihdossa olevat tytöt, joita näin jo syksyllä pitämässämme infotilaisuudessa, ja kävimme heidän kanssaan syömässä vähän hienommassa paikassa. Heiltä kuulin, että poliisi oli tullut Lotus Suitesiin (sama hotelli jossa mekin asuimme) meidän kaksi vuotta sitten siellä asuineiden nimilistan kanssa ja kyselleet, missä olemme nyt ja olemmeko poistuneet maasta. Tehokasta toimintaa kun kahden vuoden päästä kysellään! Itse olin ne muutaman yön toisella puolella kaupunkia, eikä siellä ainakaan ketään näkynyt minua kyselemässä, ehkä ne tulee sitten kahden vuoden päästä.

Tässä kuva hotellini edustalla pidetyistä alkusammutusharjoituksista. Monesti on tullut mieleen, että tulipalon sattuessa voi käydä huonosti, sillä ikkunoissa on aina ristikot tai jämäkät kalterit, joita ei kyllä saa rikki edes isommilla voimilla kuin minun.

                  

Lähdin Bangaloresta kohti Keralaa ja Ernakulamia yöbussilla. Sain ladies´ seat:in, mikä tarkoittaa yksittäistä penkkiä, eli ei tarvitse istua kenenkään miespuolisen vieressä, mikä sopi vallan mainiosti! Takanani ollut poika potki penkkiäni unissaan, mutta heräsi kyllä kun itse puoliunessa käännyin ja kysyin äkäisenä: mitä nää potkit sitä penkkiä?? Vastaus oli sori määm, vaikka voi olla ettei poikaraukka edes tiennyt mitä oli tehnyt. Ernakulamista jatkoin paikallisbussilla vielä kolmisen tuntia Varkalaan. Paikallisbusseissa ei ole muuta ongelmaa kuin se, että ne ovat aina niin täynnä ja on suunnaton haaste päästä rinkan kanssa ulos kun konduktööri yhtäkkiä ilmoittaa että tämä on sinun pysäkkisi. Pysäkiltä oli vielä puolentunnin matka itse rannalle, ja lopulta, yli viidentoista tunnin matkustamisen jälkeen saavuin tämän näköiseen paikkaan:

                      

                      


Varkalassa oli todella alkamassa off-season, mikä tarkoitti että ihmisiä oli joka päivä vähemmän ja noin puolet ravintoloista ja kaupoista oli jo kiinni. Ja mikä parasta, hintoja pystyi tinkimään alemmas reilusti.  Ensimmäisenä ja toisena päivänä pääsin rannalle ja ensimmäisen kerran poltin ihonikin, mutta muina päivinä sää oli pilvinen ja sateinen, ja päivärytmini koostuikin aamulenkistä, iltapäivällä halvasta hieronnasta tai hiusten öljyhoidosta tai muusta vastaavasta, ja illalla sai taas kalaa ja katkarapuja :) Ne on vaan niin hyviä täällä!  Tässä vähän lenkkimaisemia:

                            

                            

                            


Eräänä iltana, kun sähkökatkos oli alkanut samalla kellonlyömällä kuin kaikkina muinakin iltoina (sähköä yritetään säästää puolen tunnin päivittäisillä sähkökatkoilla, jotka ovat eri aikaan eri puolilla Keralaa), olin suunnistamassa taskulampun kanssa syömään kun vastaani tuli nainen pieni kynttilä kädessään. Kynttilä ei valaissut pilkkopimeässä yhtään mitään, joten lähdin saattamaan häntä lamppuni kanssa hänen hotellilleen. Hän kertoi olevansa Ranskasta, mutta asuneensa Intiassa ja äiti Amman ashramissa viimeiset kaksitoista vuotta. Hän kertoi jotain elämästään siellä ja sanoi että minun ehdottomasti täytyy vierailla ashramissa, kun olen niin lähellä sitä, ja Ammakin oli juuri palaamassa Australian ja Uuden-Seelannin kiertueeltaan. En ole ikinä perehtynyt äiti Amman opetuksiin mitenkään, mutta kun tajusin kuinka lähellä hänen ashraminsa oli, päätin poiketa sinne matkan varrella. Matka ei ollutkaan (taaskaan) niin lyhyt kuin olin kuvitellut ja minulle oli kerrottu, ensin puoli tuntia junalla Varkalasta Kollamiin ja sen jälkeen matka jatkui kahdella eri linja-autolla melkein kolme tuntia. Ongelmallista oli taas löytää oikea bussi, sillä määränpäät oli kirjoitettu vain malayalamin koukerokirjaimilla ja paikannimi oli vaikea muistaa; kuljin ympäri asemaa kyselemässä ihmisiltä "Karnakapalli?" ja minua katsottiin vähän kummasti, mutta lopulta pääsin oikeaan linja-autoon kaikkine tavaroineni ja sain lipun jossa luki "Karunagapally". Aika lähelle!

En nyt tässä kerro sen tarkemmin Amman ashramista, sillä menin sinne vain puhtaasti mielenkiinnosta perehtymättä sen tarkemmin sen toimintaan ja filosofiaan ja viivyin hyvin lyhyen aikaa. Kuviakaan ei saanut ottaa. Minulla oli kyllä uskomattoman hyvä tuuri jo siinä, että Amma oli yleensä paikalla, ja että hän oli juuri antamassa darshamia eli halaamassa ihmisiä, ja tämä darsham oli tarkoitettu vain niille, ketkä olivat juuri tulleet tai lähdössä pois. Menin siis jonoon joka kulki salin ympäri tuoleja pitkin ja siirryin aina yhden tuolin eteenpäin kun jono eteni. Kun olin jo lähellä Ammaa, sain käteeni lapun jossa annettiin ohjeita: halattavan täytyi polvistua lattialle Amman eteen niin, että kädet olivat polvien vieressä. Eteenpäin ei saanut liikaa kumartua vaan Amma oli se joka halasi. Lisäksi kehotettiin kuivaamaan kasvot ennen Amman luo menemistä. Kun edessäni oli enää muutama ihminen, minulta kysyttiin äidinkieltäni, ja juuri kun polvistuin Amman eteen, nainen sanoi hänelle: Finland. Amma kumartui eteenpäin ja halasi minua sanoen jotain moneen kertaan, josta en kyllä saanut mitään selvää. En tiedä oliko se malayalamia, englantia vaiko kenties suomea. Amma antoi käteeni kaksi mangokarkkia ja pienen paperipussin jossa oli jotain laventelilta tuoksuvaa jauhetta (en tiedä mihin se oli tarkoitettu, mutta sille löytyi käyttöä myöhemmin). Tämän jälkeen juttelin kahden suomalaisnaisen kanssa, jotka molemmat olivat asuneet ashramissa useita vuosia. Tällainen elämä tuntuu kyllä itsestä kovin vieraalta ja oudolta, mutta me ihmiset olemme niin erilaisia...

Hyvä onni jatkui edelleen. Minun oli määrä olla illalla Ernakulamissa, jossa intialainen tuttavaperheeni asuu. Menin riksalla lähimmälle juna-asemalle ja kysyin pääseekö sieltä Ernakulamiin, ja sain kuulla että juna menee kello kolme, ja kello oli kahta minuuttia vaille.. Hyvin ehti sillä tottakai juna oli ne tyypilliset viisitoista minuuttia myöhässä. En saanut istumapaikkaa ja niinpä matka meni istuessa avonaisen ulko-oven vieressä lattialla rinkan vieressä. Muuten ei mitään ongelmaa, mutta kaksi "Indian-style"- vessaa oli siinä ihan vieressä ja voitte vain kuvitella hajuhaitat! Indian style tarkoittaa sellaista lattiassa olevaa kyykkyvessaa, ja miestenhän on täysi mahdottomuus osua siihen reikään liikkuvassa junassa, kun vähän vaikuttaa ettei se meinaa onnistua niiltä tavallisissakaan olosuhteissa, oikeaankaan pönttöön... Niin tässä vaiheessa oli kyllä suuri apu siitä laventelipussista!  Lopulta pääsin Ernakulamiin ja tässä vaiheessa puhelinyhteys perheen tytön ja kaverini Neethun kanssa oli poikki, joten lähdin itse riksalla seikkailemaan hämärtyvässä illassa kohti Thevaraa. Aika hyvin muistin reitin vielä melkein puolentoista vuoden jälkeen! Riksakuskilla meinasi mennä hermot välillä kun käskin hidastaa ja yritin muistella maisemia ja välillä käskin kääntyä hyvin lyhyellä varoitusajalla.

Vietin Antony´n (sukunimi) perheessä kolme päivää, tämä on siis sama perhe joiden luona vietin edellisjoulun. Vieraanvaraisuus on täällä niin mahtavaa, ei oikein ehdi pöydästä nousta kun jo käsketään uudestaan syömään tai juomaan jotain. Perheen isä kysyi taas useaan kertaan ruokapöydässä haluaisinko lusikan, ja kun sanoin etten tarvitse vaan olen tottunut syömään käsin, vanhemmat olivat hyvin tyytyväisiä ja isä sanoi: "Jumala antoi meille viisi lusikkaa (näytti kättään), mihin me mitään muuta tarvisimme?" Ja perheen äiti kokkasi taas "Johanna´s special" - ruokia joka päivä, ja kyllä oli hyvää... Välillä vaan niin tulista että vesi valui silmistä. Vanhempien kanssa kommunikointi on välillä vähän haasteellista, sillä he eivät osaa englantia muutamaa sanaa enempää. Minun malayalamin taitoni rajoittuu ihan samaan, mutta kyllä ne muutamat sanat aika äkkiä muistuivat vaikkei niitä niin pitkään aikaan ollut tarvinnut.

Malayalam on siitä hauska kieli, että siinä tuntuu vilisevän suomen kielen sanoja, jotka kyllä tarkoittavat jotain IHAN muuta Keralassa. Paikannimien bongaus on myös hauskaa: asuisitko mieluiten paikkakunnalla nimeltä Elamakkara, Kakkanadu, Pallimukku vai Potta? Kakka tarkoittaa simpukkaa ja palli kirkkoa. Bussimatkalla ajoimme Kalavara- nimisen ravintolan ja vilkkaasti liikennöidyn kadun varrella oli Meluvalli- niminen hotelli.

Suomi - Malayalam

Tervehtiessä sanotaan Namaskar.
Kyllä = Oh
Ei = Illa
Mitä kuuluu? = Sugamanu?
Kiitos hyvää. = Sugamane.
Kiitos = Nanni
Anteeksi = Maapu
Nähdään myöhemmin = Pinne kanam
En ymmärrä malayalamia = Malayalam manusilai illa
Minne/missä? = Jevede?
Paljonko? = Jethreai?
Onko sinulla nälkä? = Ninaku veshakunu?
Vähän = Kortsi
Vesi = Vellam
Tomaatti = Thakkali
Sipuli = Ulli
Kahvi = Kaapi
Maito = Paaluh
Ja se tärkein tottakai..
Minä rakastan sinua = Nan ninne premikunnu
Niin minäkin sinua = Nanum ninne premikunnu
Ihmisiä puhuteltaessa itseä vanhemmasta naisesta voi käyttää sanaa "tsitsi" ja miehestä "tsedah", mutta voi myös sanoa auntie ja uncle. On epäkunnioittavaa puhutella itseä (selvästi) vanhempia ihmisiä etunimeltä (kantapään kautta opittu...).

Ernakulamissa aika jäi valitettavan lyhyeksi, sillä Neethu opiskelee toisella paikkakunnalla ja hänen täytyi lähteä takaisin kouluun, ja sattuneista syistä lähdin samaa matkaa. Antonyn perheen luona olisi kyllä viihtynyt pitempäänkin, toivottavasti joskus vielä pääsen vierailemaan heillä.

Goa & Hampi

Kalkuttasta lensin tosiaan Goalle ottamaan vähän lomaa lomasta. Sain paikan ihan koneen etuosasta ja vähän hirvitti kun näin ohjaamohenkilökunnan, perämies näytti noin 16-vuotiaalta ja vähän edellistä vanhemman näköinen lentäjä saapui paikalle hyvin coolina Raybaneissaan ja sikhiturbaanissaan. Kyyti oli kuitenkin tasaista ja nousut ja laskut hyvin ammattimaisia! Ikkunasta näkyi karua ja kivikkoista maisemaa, joet alkavat vähän joka puolella olla jo aika kuivia. Välilasku oli Mumbaissa, ja siellä lentoemäntä kuulutti jotain hindiksi, ja kohta koneeseen nousi nainen, joka alkoi jakaa kaikille uusia boarding passeja, ja kun yritin kysyä syytä tähän, hän käski vain odottaa ihan rauhassa. Yritin kysyä syytä odotteluun uudelleen, ja lopulta edessä oleva matkustaja selitti, että Goan lentokentällä on viikon kestävät kiitoradan korjaustyöt meneillään, eivätkä koneet pysty laskeutumaan sinne ennen kello neljää. Tämä oli varmastikin siis ollut tiedossa jo kun lähdimme Kalkuttasta mutta meille se kerrottiin vasta Mumbaissa, ja edessä oli kolmen tunnin odottelu lentokentällä. Lopulta matkaa päästiin jatkamaan ja pian ikkunasta alkoi näkyä valkoista hiekkarantaa kilometrikaupalla.

Lentokentän ulkopuolella taksimiesten joukko yritti saada minua matkustamaan Palolem beachille taksilla hintaan 1400 rupiaa = 21 euroa, ja kaikki väittivät ettei sinne pääse suoraan bussilla vaan vaihtoja tulee matkalle ainakin kolme. Lähdin kuitenkin kävelemään poispäin ja sanoin meneväni bussilla, ja kohta yksi taksimiehistä tuli perään ja sanoi että kyllä sinne yksi bussi menee suoraan, mutta pysäkki on kaukana, täällä ei ole riksoja, mutta voin viedä sinut moottoripyörällä jos maksat kaksisataa. Ei ollut paljon vaihtoehtoja, joten kohta istuin tarakalla rinkka selässä, onneksi ei tarvinnut sentään kannatella kaikkia 12 kiloa vaan pyörässä oli pieni teline jonka päälle sain sen tällättyä. Matka kesti puoli tuntia ja kyllä kuulkaa tuntui viidenkympin vauhti hurjalta, ja piti ihan käskeä miestä ajamaan hiljempaa kun tuli mieleen kuinka huonoa jälkeä tulisi jos kaatuisimme, ilman kypärää ja pikkusortseissa ja topissa... Ehjänä päästiin perille ja oikea bussikin löytyi, ja kahden ja puolen tunnin matka maksoi kokonaista viisikymmentä rupiaa eli noin 80 senttiä.

Palolemissa minua olivat vastassa Hanna ja Anna, ja sain puhua suomea ensimmäistä kertaa viiteen viikkoon! Jotenkin olin onnistunut välttelemään suomalaisia koko matkan ajan. Hanna ja Anna olivat varanneet minulle oman mökin rannan tuntumasta, joka ei ehkä ollut viiden tähden veroinen mutta siellä oli iso sänky, hyttysverkko, kylpyhuone jossa oli suihku ja vessanpönttö! Mitä muuta enää voisi toivoa. Niin ja mökki oli maalattu kauniin pinkiksi ja siinä oli jopa pieni kuisti. Ja se maksoi vähän reilu viisi euroa yö... Lähdimme Hannan ja Annan kanssa syömään ja ravintolassa joku kysyi meidän nimiämme: Anna, Hanna ja Johanna... Puhuin lähes taukoamatta, olin niin onnellinen kun niin pitkän tauon jälkeen sain puhua omaa kieltäni. Jossain vaiheessa iltaa piti ihan pyydellä anteeksi ja pyytää tyttöjä sanomaan kun minun pitää olla hiljaa, mutta he sanoivat matkustaneensa yhdessä yli kaksi kuukautta eikä puhuttavaa enää kuulemma ollut liiaksi :) Yöhön mennessä oli kuulumiset ja tiedot toistemme vatsantoiminnasta vaihdettu.

Päivät menivät uidessa ja rannalla lojuessa ja kirjaa lukiessa ja illat syöden hyviä kala- ja katkarapuruokia. Palolemissa oli paljon muitakin matkailijoita. Eräänä aamuna kello oli soimassa kuudelta ja vuokrasimme pienellä porukalla kajakit ja meloimme avomerellepäin toivoen näkevämme siellä delfiinejä. Rannasta irtautuminen ei sujunut ihan kivuttomasti, sillä aallot olivat niin suuria että ne paiskasivat minut ja erään mukana olleen puolalaistytön takaisin rantaan. Jäin aallon alle ja kajakki oli päälläni niin, että vaikkei vettä ollut paljon, jouduin käyttämään kaikki voimani että pääsin veneen alta pois ja pintaan. Eipä tarvinnut sen jälkeen olla huolissaan vaatteiden kastumisesta! Onneksi aallot rauhoittuivat hetkeksi ja pääsimme kahlaamaan veneen kanssa syvemmälle ja kiipeämään kyytiin polvet verillä. Meloimme kauemmas rannasta kohtaan, jossa delfiinejä oli mahdollista nähdä, mutta olimme tulleet liian myöhään. Mukana ollut brittimies ei suostunut heräämään ennen kuutta, ja kajakien vuokraaja kertoi että paras aika delfiinien näkemiselle oli viiden ja kuuden välillä. Toinen mukana olleista norjalaispojista näki poispäin uivan delfiinin selän, mutta me muut emme nähneet mitään. Odottelun jälkeen lähdimme takaisinpäin, sillä aallot keinuttivat kevyttä kajakkia sen verran paljon, että yhdellä jos toisella alkoi ilmetä merisairauden oireita. Onneksi rantautuminen oli huomattavasti helpompaa...
Viikon oleilun ja rentoutumisen jälkeen alkoi jo kaivata jotain ohjelmaa.

Norjalaispojat olivat lähdössä Hampiin ja kysyivät haluaisinko lähteä mukaan. Olin aikonut olla Goalla pidempään, mutta Hampi oli jokatapauksessa seuraavana kohteena ja kun matkaseura ja junalippukin järjestyivät, lähdin mukaan. Hampissa on valtavasti ikivanhoja temppelinraunioita ja kaupungissa yhä toiminnassa oleva temppeli on Unescon maailmanperintökohde. Kaupunki oli siis täynnä historiaa ja kulttuuria, mutta yllättäen myös huumeita. Kun ensimmäisenä iltana olimme tulossa syömästä joskus seitsemän aikaan, ihmiset toivottivat meille hyvää huomenta. Ilmeisesti normaali aika turisteille heräillä? Useammin kuin kerran lassia (jogurttijuoma) tilatessani minulta kysyttiin: "Normal lassi or special lassi?" Special lassi sisältää lisämausteena jauhettuja marihuanan lehtiä. Kadulla tultiin useamman kerran kysymään, haluaisimmeko hasista tai marihuanaa. Jätettiin väliin :)

Seuraavana päivänä vuokrasimme moottoripyörät ja ajoimme niillä katsomaan kauempana olevia temppelinraunioita. Yritimme vuokrata myös kypärät, mutta meille naurettiin ja sanottiin ettei sellaisia löydy. Itse siis istuin kyydissä, en edelleenkään osaa itse ajaa, vaikka taas kyllä tuli mieleen että miksi en koskaan Suomessa opettele kun ei tiedä milloin sitä taitoa tarvitaan... Ajelimme ympäriinsä kivierämaassa ja kun lopulta olimme palaamassa takaisin kaupunkiin, pyörästämme loppui bensa noin kolme kilometriä ennen kaupunkia. Ei tullut mieleen, että bensaa kuluu enemmän jos kyydissä istuu kaksi, olisi välillä pitänyt vaihtaa pyöriä. Jäimme tienposkeen odottelemaan kun toinen poika lähti ostamaan meille lisää bensaa. Hän palasi mukanaan litran vesipullo, josta kaadoimme tankkiin vain pienen määrän koska olimme palauttamassa pyörät ja päätimme käyttää loput seuraavana päivänä. Majapaikassamme kysyimme talon emännältä, missä voisimme säilyttää pulloa. Hän laittoi pullon huoneiden ovien päällä olevalle leveälle hyllylle. Seuraavana aamuna aloimme ihmetellä ilmassa tuntuvaa voimakasta hajua, ja pian ulkoa kuului naisen ääni: "Monkey! Monkey! Petrol! Petrol!" Apina, joita Hampissa näytti riittävän vaikka koko Intian tarpeisiin, oli avannut pullon ja ilmeisesti huomattuaan sisällön syömiskelvottomaksi, kaatanut kaiken käytävän lattialle. Hyvät kädentaidot!

Hampista pojat jatkoivat Mumbaihin ja minä Bangaloreen. Viimeisenä päivänä lämpötila oli auringossa +47 astetta ja ilma oli painostava. Illalla juuri poikien lähdettyä puhkesikin kunnon trooppinen ukkosmyrsky, joka kesti monta tuntia ja kaatoi talon takana kasvaneista banaanipuista ainakin puolet. Vettä tuli oikeasti kuin saavista kaatamalla ja paksut ja haaraiset salamat valaisivat pimeyttä välillä niin kuin valtavat valonheittimet. Aloin jo huolestua bussimatkani kohtalosta, sillä kukaan riksakuski ei tietenkään halunnut lähteä ajamaan kaatosateessa puolen tunnin matkan päähän Hospetiin, josta kaikki bussit lähtivät. Onneksi myrsky rauhoittui ja sain kyydin kylille.

Lähes antiikin aikaisia norsutalleja: 

                      Hampin ylpeys ja Unescon maailmanperintökohde : Virupaksha Temple

Lehtikatsaus

Lehtinä kaksi Times of Indian numeroa, 4.5.2012 ja 5.5.2012

Käännös voi olla välillä vähän tönkköä, älkää välittäkö.. Näissä artikkeleissa voitte nähdä intialaisten rakkauden kirjainlyhenteitä kohtaan.

Nainen kuoli vuosi koomaan johtaneen hoitovirheen jälkeen

Madurai: Naisen nimeltään Rukmani (37) epäillään vaipuneen koomaan sen jälkeen kun hänelle oli virheellisesti annettu ilokaasua hapen sijasta munasarjanpoistoleikkauksen yhteydessä. Hän kuoli yli vuoden kestäneen kamppailun jälkeen Christian Medical College- sairaalassa Velloressa perjantaina. "Olen hävinnyt taistelun. On kulunut yli vuosi siitä, kun vaimoni viimeksi puhui minulle. Oli traumaattista katsella kuinka hän hitaasti kuihtui pois silmieni edessä", sanoi aviomies Ganeshan. Rukmanin anestesiasta vastuussa olleet lääkärit syyttivät tapahtuneesta anestesiavälineyhtiötä, joka toimitti ilokaasusäiliöt sairaalaan.  Ganeshan aikoo haastaa sairaalan oikeuteen ja vaatia täyttä korvausta vaimonsa hoidosta ja perheenjäsenten majoittumisesta sekä vaatia ruumiinavausta tehtäväksi.

Hyviä uutisia Nilgirisistä: Tiikerien ja elefanttien tilanne kukoistaa

Udhagamandalam: Kaksipäiväisessä kokouksessa, joka käsitteli Nilgirisin metsien pohjoisosaa, oltiin tyytyväisiä siihen, että monia lajeja kuten suuria kissaeläimiä päästiin näkemään kokouksen aikana. Ainakin kolme tiikeriä ja kaksi leopardia sekä useita elefantteja kuten myös muita villieläimiä nähtiin luonnossa.  Kaksi tiikeriä havaittiin Segurin alueen metsissä. Toinen oli yksin, toinen taas pentujensa kanssa. R Ramasubramanian (nimikettä vaikea kääntää: District Forest Officer, North Division) kertoo, että suurimpana syynä tiikerikannan lisääntymiseen on pohjoisalueen metsien suojeleminen. "On hienoa, että kaksi tiikeriä ja pennut havaittiin tämän kaksipäiväisen kokouksen aikana alueellamme. Se on selkeä merkki siitä, että kissaeläinkanta kukoistaa Nilgirin metsissä", hän sanoi. Pohjoisosassa, Longwood Sholassa havaittiin myös kaksi leopardia. "Se on menestystarina. Aiemmat istutukset poistettiin ja luonnonmetsä on elpymässä Longwood Sholassa. Leopardit menestyvät vain tiheässä metsässä", Ramasubramanian kertoi. Lisäksi on todettu, että Nilgirin pohjoisosa on koti myös hyvin harvinaisille korppikotkille. "Pesintä ja myös korppikotkien ruokinta on keskittynyt joen läheisyyteen lähelle Siriyuria, " sanoi DFO. "Tänä vuonna eläinten laskennassa keskityimme korppikotkiin, ja viimeisen vuoden aikana onkin havaittu 80 - 100 korppikotkan pesää alueellamme."

CRPF konstaapeli kadoksissa

Coimbatore: Konstaapeli, joka oli suorittamassa commando-koulutusta CRPF- keskuksessa    (Central Reserve Police Force) Kathirnaickenpalayalamissa ilmoitettiin kadonneeksi keskiviikkona hänen lähdettyään viemään vaimoaan juna-asemalle. Poliisi kertoi, että Hanumanth oli ollut koulutuksessa viimeisten kahden kuukauden ajan. Keskiviikkona hän pyysi lupaa viedä vaimonsa juna-asemalle ja hänen oli määrä palata puoleenpäivään mennessä. Kun hän ei palannut, hänen matkapuhelimeensa yritettiin soittaa, mutta se oli sammutettu. CRPF- virkamiehet ilmoittivat hänet kadonneeksi. Poliisi kertoo, että heillä on ollut useita vastaavanlaisia tapauksia. Konstaapelit tulevat koulutukseen eri osista maata, mutta monet heistä eivät pysty suorittamaan sitä loppuun, ja karkaavat leiriltä. Tällaisia tapauksia ei rekisteröidä, vaan poliisi lähettää ilmoituksen perheille, että heidän perheenjäsenensä on kadoksissa.

Työntekijä kuoli käärmeenpuremaan

Coimbatore: Mies, jota käärme puri keskiviikkona, kuoli päivää myöhemmin Coimbatore Medical College Hospital:ssa (CMCH). Poliisi kertoi, että Rajkumar K (28), päivätyöläinen, sai pureman yrittäessään pelastaa loukkuun jäänyttä käärmeettä Sundakkamuthur Government Primary Hospital:ssa keskiviikkoaamuna. Alueella nähdään usein käärmeitä. Rajkumar tuli paikalle kuultuaan hälinää ja tarjoutui vapaaehtoiseksi ottamaan käärmeen kiinni. Paikalla oli rottakäärme ja kobra, joista rottakäärme pääsi pakenemaan. Rajkumar sai otteen kobran niskasta, mutta käärme onnistui puremaan häntä kahdesti ranteeseen. Hänet vietiin yksityissairaalaan, mutta koska vamma oli vakava, hänet vietiin 108-ambulanssilla CMCH:n. Hän kuoli saamiinsa vammoihin torstai-aamuna.

Insuliini maksaa 115 rupiaa vähemmän, mutta diabeetikot maksavat vanhan hinnan

Chennai: Diabeetikot Tamil Nadussa voivat nyt laillisesti saada insuliinisäiliön 115 rupiaa halvemmalla, mutta useat apteekit myyvät insuliinia edelleen enimmäismyyntihinnalla, joka on painettu tuotteeseen. Lääkeyhtiöt laskivat insuliinin hintaa 1.4.12, kun Tamil Nadun hallitus poisti insuliinista arvonlisäveron. Vielä insuliinisäiliöissä ei lue uutta hintaa, joten apteekit myyvät sitä edelleen vanhalla, kalliimmalla hinnalla. Lähes 17 % Chennain väestöstä ja yli 12 % maaseudun väestöstä ovat diabeetikkoja. Ongelmana on, etteivät muut alueet Intiassa ole vielä ottaneet vastaavaa hinnanalennusta käyttöönsä ja muualla valmistettuihin insuliinisäiliöihin painetaan edelleen muualla maassa voimassa oleva hinta. Tiedotusta yritetään lisätä niin lääkärien, apteekkareiden ja jälleenmyyjien keskuudessa.

Kondomia vaativa vaimo ei ole henkisesti julma

Mumbai: Perhesuunnittelua ei voida käsitellä julmuutena, sanoi Mumbain korkein oikeus torstaina hylätessään perheoikeudessa miehen avioeroanomuksen. Kuultavana oli Pradeep (30), joka sanoi että kuherruskuukauden aikana hänen vaimonsa Prerna (26) kieltäytyi harrastamasta seksiä miehensä kanssa, jos tämä ei käyttänyt kondomia. Syyksi vaimo sanoi, ettei halunnut vielä lapsia, sillä heidän taloudellinen tilanteensa ei vielä ollut tarpeeksi vakaa perheenlisäykselle. "Hän teki oikein kun ei osoittanut halukkuutta tulla äidiksi ennen kuin heidän taloutensa oli tarpeeksi vakaa. Hän halusi antaa lapsilleen paremman elämän", sanoi tuomari Majmudar. "Lasten hankkiminen on yhteinen päätös, eikä aviomies voi sitä vaatia", sanoi tuomari Mohta. Pradeepin asianajajan vastaus "Miksi ihmiset sitten viettävät kuherruskuukautta" herätti hilpeyttä oikeussalissa. Tuomarit myös hylkäsivät muut Pradeepin perustelut avioerolle - vaimo ei osannut tehdä ruokaa, ei ollut tarpeeksi uskonnollinen, ei jakanut palkkaansa miehensä kanssa eikä viikannut vaatteita kunnolla - sillä nekään eivät heidän mielestään täyttäneet julmuuden kriteereitä. Pradeepin asianajaja sanoi, että perhe halusi vaimon olevan koulutettu, työssäkäyvä ja taloustöihin osallistuva. Tähän tuomari Majmudar sanoi, "Nainen ei ole orja. Hänen oikeuttaan mielipiteille ei voida ottaa pois. Olette laittaneet taloustyöt anomukseen. Jos niiden laiminlyönti hyväksytään julmuutena, yksikään avioliitto ei ole enää turvassa." Havaittuaan Pradeepin perheen olevan "konservatiivinen" ja "täynnä täydellisyyttä", tuomari Majmudar sanoi, "Sinun (Prerna) ei olisi kannattanut valita tätä perhettä." Prernan asianajaja lisäsi, "Prerna on vanhin lapsi, joten niin kauan kun hän oli naimaton, ei nuorempikaan sisko voinut avioitua." Tuomari Majmudar sanoi, "Tyttöjä kohdellaan edelleen kuin he olisivat taakka vanhemmilleen. Tytön täytyy tietää, millaiseen perheeseen hän on häiden jälkeen menossa." Tuomarit sanoivat myös, että tapaus oli silmiäavaava niille, jotka eivät vielä ole aviossa. He olivat sitä mieltä, että erityisesti järjestettyjen avioliittojen kohdalla puolisoiden tulisi saada tutustua toisiinsa kunnolla ja nähdä, voivatko he elää onnellisesti yhdessä. Tuomareille kerrottiin, että Prerna olisi ollut halukas palaamaan miehensä luokse, mutta mies ei halunnut häntä takaisin. He avioituivat helmikuussa 2007, ja Prerna jätti miehensä heinäkuussa samana vuonna. Tuomarit huomauttivat, että heidän suhteensa kariutui hyvin nopeasti. Prerna valitti myös tulleensa väärinkohdelluksi. "Tyttö joka tulee täysin uuteen ympäristöön odottaa saavansa rakkautta ja kiintymystä. Aviomiehen ja tämän perheen tehtävä on huolehtia, että tyttö ei tunne tulleensa täysin outoon paikkaan", tuomarit sanoivat. (Pradeepin ja Prernan nimet muutettu lehteen identiteetin suojaamiseksi).

Hyvä Majmudar & Mohta!!!

Ydinvoiman vastainen mielenosoitus saa uutta voimaa

Tirunelveli: Idinthakarain mielenosoitus Kudankulam Nuclear Power Project:ia (KKNPP) vastaan, joka näytti jo laantuvan, on saanut uutta voimaa, kun suuri joukko ihmisiä kokoontui pieneen Idinthakarain kylään. Perjantaina noin 300 naista Kudankulamin alueen kylistä liittyi protestiin saadakseen näkyvyyttä paastolle. Jo 25 ihmistä Idinthakaraista, Kudankulamista, Kuthenkazhista ja Kuduthalaista ovat olleet ehdottomassa nälkälakossa toukokuun ensimmäisestä päivästä lähtien. He vaativat kansallista komiteaa tekemään itsenäisen ja kaikkien saatavilla olevan tutkimuksen ydinvoimalan vaikutuksista alueen vesistöihin, maaperään ja mereen.  He myös vaativat viranomaisia laatimaan hätäsuunnitelman ja suorittamaan evakuointiharjoituksia 30 kilometrin säteellä KKNPP:stä. Mielenosoittajat vaativat lisäksi keskusta antamaan julkisuuteen kopion Intian ja Venäjän salaisesta sopimuksesta vastuuvelvollisuudesta vuodelta 2008 sekä KKNPP:n suunnitelmasta koskien ydinjätettä. He eivät myöskään halua, että puhdasta vettä annetaan KKNPP:n käyttöön Pechiparain padosta eikä myöskään Tamirabarani- joesta. Poliisi yrittää estää uusien mielenosoittajien pääsyn Idinthakaraihin sulkemalla kylään johtavat tiet ja uhkaamalla vuokra-ajoneuvojen kuljettajia ajoneuvolupien menettämisellä, jos he ajavat kylään. Samaan aikaan 1.5. asti  nälkälakossa olleen 25 ihmisen terveys on alkanut heikentyä ja yksi heistä on viety läheiseen sairaalaan saamaan hoitoa ja lääkitystä.

Vankilan aidan yli heitetty mystinen paketti aiheutti paniikkia

Yanam: Vielä tuntemattomien henkilöiden vankilaan heittämä paketti laukaisi paniikin. Viranomaiset ajattelivat sen sisältävän räjähteitä ja hälyttivät apuun pomminpurkuryhmän Kakinadasta, Andra Pradeshista tutkimaan sitä. Paikalle saapunut pomminpurkuryhmä tarkisti paketin sisällön ja löysi kolme matkapuhelinta, 13 SIM-korttia, kolmet kuulokkeet, kolme matkapuhelimen laturia ja 5000 rupiaa käteisenä. Poliisi epäilee, että kielletyt esineet yritti vastavalmistuneeseen vankilaan toimittaa joku siellä asuvien 14 vangin apulaisista. Valpas vankilahenkilökunta kuitenkin huomasi paketin, ennen kuin kukaan vangeista ehti ottaa sitä. "Kolmestatoista SIM-kortista vain yksi on toiminnassa. Kortti oli ostettu Tamil Nadun alueelta. Olemme aloittaneet kortin ostaneen henkilön jäljittämisen", poliisiylitarkastaja Yanam Monika Bhardwaj sanoi. Poliisi kertoi, että epäiltyjen joukossa on kolme kovanluokan rikollista, "Murhaaja" Manikandan, S Karuna alias Karunakaran ja Shenbhaga Sri Kumar, kaikki tuomittu elinkautiseen murhista ja lähetetty uudempaan vankilaan Yanamiin, Puducherryyn Andra Pradeshissa. Kaikki kolme lähetettiin sinne Puducherryn keskusvankilasta sen jälkeen kun heidän epäiltiin jatkaneen rikollista toimintaa vankilasta käsin matkapuhelinta käyttämällä viime vuoden lokakuussa. Poliisi kertoo, että nämä kolme miestä Manikandan johtajanaan onnistuivat johtamaan verkostoaan matkapuhelimen välityksellä ja osan vankilahenkilökunnan avustuksella. Manikandanin epäillään suunnitelleen useiden vihollistensa surman vankilassa ollessaan lähettämällä käskyjä alaisilleen matkapuhelimen välityksellä. 

Työläinen viisivuotiaana, teknologian taitaja 22-vuotiaana: Unicef auttaa kirjoittamaan monia menestystarinoita

Chennai: Viisivuotiaana G Mohan Salemista ei kiirehtinyt joka aamu kouluun kuten monet muut lapset hänen kylässään. Sen sijaan hän käveli töihin ahtaaseen hopeaesineitä valmistavaan pajaan muutaman kilometrin päähän. Tehdessään 12-tuntisia työpäiviä aamukahdeksasta iltakahdeksaan viisivuotiaana kuten aikuiset, Mohan ajatteli koko elämänsä olevan samaa raatamista. Työ oli raskasta ja hänen silmiään särki koko ajan kun hän yritti keskittyä kaivertamaan koristuksia nilkkarenkaisiin. Häntä rangaistiin jokaisesta pienestä virheestä. Kotiin päästyään hän usein pyysi vanhemmiltaan, että saisi lopettaa työn. Hänen isänsä oli kuitenkin hyvin sairas ja laskut oli maksettava. Tänään, 17 vuotta myöhemmin, Mohan on työntekijänä johtavassa kansainvälisessä yhtiössä ohjelmistoinsinöörinä (?), tukee perhettään taloudellisesti ja suunnittelee pian osallistuvansa siviilipalvelustutkintoon (ei mitään hajua mitä se tarkoittaa). Mohan, nyt 22, sanoo ylpeästi, "Edes villeimmissä unelmissani en kuvitellut että pääsisin näin pitkälle. Olen ainoa henkilö kylästäni, joka on pystynyt suorittamaan koulutuksensa loppuun. Toivon, että monet muutkin voivat tehdä saman." Hän antaa kaiken kunnian hallituksen Integrated Child Protection Project:lle (ICPP) ja United Nations Children´s Fund:lle (Unicef), jotka pelastivat hänet kun hän oli yhdeksänvuotias. "He laittoivat minut takaisin kouluun, antoivat taskurahaa, auttoivat saamaan paikan yliopistosta ja järjestivät opintolainan", hän sanoo. Viimeisen vuoden aikana 700 lasta on pelastettu Unicefin toimesta Salemin ja Dharmapurin alueilla. Puhuessaan medialle perjantaina Unicefin lapsiasiantuntija Vidyasagar Ramamurthy sanoi,  "Näiden 700 lapsen lisäksi olemme pelastaneet lapsityöltä jo aikaisemmin 4500 lasta, jotka parhaillaan opiskelevat hyvissä kouluissa." Sekä Salem että Dharmapuri ovat kohteina National Child Labour Project:lle (NCLP), sillä nämä alueet ovat köyhiä ja koulun jättää kesken suuri osa lapsista. "Dharmapurissa ei ole mitään teollisuutta ja koska se on niin kuivaa aluetta, maataloutta on myös vähän", sanoi Hannah Stephen, Unicefin Dharmapurin osaston johtaja. "Perheiden aikuiset muuttavat usein työn perässä kauemmaksi ja jättävät lapsensa sukulaistensa hoiviin, jotka sitten pakottavat lapset töihin." NCLP:n henkilökunta pelastaa lapset ja laittaa heidät projektin ylläpitämiin erikoiskouluihin. Vuodesta 1996 lähtien NCLP on pelastanut ja "kuntouttanut" yli 7692 lasta, mutta heistä vain 1600 ovat jatkaneet koulutustaan.

Toinen tragedia kolmen päivän kuluessa: Viisi kuoli kun temppelivaunu koski sähkölinjaa

Vellore: Viisi pyhiinvaeltajaa, joista yksi oli nainen, kuolivat sähköiskuun ja 30 muuta saivat palovammoja, kun temppelivaunu sai kontaktin korkeajännitteiseen sähkölinjaan keskiviikkoiltana Gudiyathamissa Velloressa. Poliisi kertoi, että kyseessä oli yksipäiväinen vuosittainen festivaali, ja temppelivaunu otettiin kulkueeseen keskiviikkoiltana osana festivaalia. Puolenyön aikaan, kun kulkue ohitti Peranampattu Cross Road:ia, temppelivaunu, joka oli täysin märkä aiemman sateen vuoksi, katkaisi korkeajännitteisen sähköjohdon. Johdon pää osui vaunuihin ja festivaalivieraisiin, jotka vetivät vaunua metalliketjuilla. Viisi ihmistä kuoli välittömästi ja kolmekymmentä sai vakavia palovammoja. Festivaali keskeytettiin tapahtuneen vuoksi ja pappi suoritti erityisen pooja- seremonian onnettomuuden jälkeen hylätylle temppelivaunulle, ja vaunu tuotiin sen jälkeen takaisin temppeliin. Tämä oli jo toinen onnettomuus saman festivaalin aikana, sillä maanantai-iltana Arnissa, Tiruvannamalaissa viisi ihmistä tallaantui väkijoukossa kuoliaaksi.

Ja surullisin kaikista...

Haryanan junassa hakattu ranskalaisnuorukainen kuoli

Karnal/New Delhi: Ranskan kansalainen (lehdessä mainitaan nimi mutta en sitä tähän kirjoita) 23, joka oli hakattu järkyttävällä tavalla Sachkhand Express- junassa sunnuntaina, kuoli aivovammoihin myöhään keskiviikkoiltana. Rautatiepoliisi tutkii tapausta, mutta on yhä täysin tietämätön, mikä johti pahoinpitelyyn. Poika löytyi makaamasta Karnalin aseman laiturilla, kun juna lähti liikkumaan. Lipuntarkastaja Kumar, joka pidätettiin tiistaina, on nyt syytettynä taposta. Vaikka Kumar väittää olleensa toisessa vaunussa kun hyökkäys tapahtui, hänen hallustaan löytyi ranskalaispojan passi ja muita papereita. Toinen lipuntarkastaja puolustaa Kumaria ja sanoo, ettei hän ollut vaunussa S4 jossa rikos tapahtui, ja että pojan passi tuli hänelle muiden matkustajien kautta. Tämä ei kuitenkaan selitä sitä, miksi Kumar ei tehnyt tapahtuneesta ilmoitusta poliisille, vaikka aikaa olisi ollut kaksi päivää. Se, että uhri ei koskaan tullut tajuihinsa pahoinpitelyn jälkeen ei auttanut poliisia selvitystyössä. Rautatiepoliisi yrittää nyt jäljittää muita vaunussa varatuilla paikoilla matkustaneita henkilöitä, joiden henkilötiedot pitäisi olla rautatievirastolla. Tämä on kuitenkin vaikea prosessi. "Vaunussa oli yli 70 matkustajaa ja heidän lippunsa oli varattu eri varauskeskuksista. Meidän täytyy vierailla kaikissa näissä keskuksissa saadaksemme heidän osoitteensa, joka voi viedä aikaa", sanoi IG V Kamraj. "Poika oli kriittisessä tilassa, kun hänet tuotiin tänne ja hän kuolinsyynä oli aivovamma", sanoi poikaa hoitaneen sairaalan lääkäri. Hän kertoi myös, että vammat oli aiheutettu junassa eikä junasta poistamisen jälkeen.

Toivottavasti syylliset löytyvät, eikä tällaista tarvitsisi koskaan tapahtua!

Lukijan mielipide- palstalta: 

"On raportoitu, että suuri määrä puita on kaadettu Maruthamalain tien laajennoksen alueelta. Teiden laajentaminen on tärkeä osa kehitystä, mutta luontoaktivisteja tulisi konsultoida ennen puiden kaatamista. Lisäksi uusia taimia tulisi istuttaa kaadettujen tilalle, kun laajennostyöt on saatu loppuun. Viranomaisten tulisi myös toimia saastuttavan teollisuuden vähentämiseksi ja ympäristön suojelemiseksi. " Dr KK Lakshmanan, Coimbatore

"On masentavaa nähdä kuinka arvokasta juomavettä tuhlataan kaupunginhallituksen viranomaisten tunteettoman asenteen vuoksi. Bharahti Parkissa olevassa vesiputkessa oli pieni vuoto, joka viikkoa myöhemmin edelleen korjaamattomana laajeni suureksi vuodoksi ja valtava määrä  puhdasta vettä valui hukkaan. Kun suuri osa kaupungista kärsii vedenpuutteesta, tällainen tunteeton tuhlaus kaupunginjohdon toimesta on anteeksiantamatonta." KD Wiswaanaathan

"Media on raportoinut sähkökatkosten olevan mahdollisesti taaksejäänyttä aikaa Coimbatoressa. Raporttien mukaan tuulivoima ja sade saattavat auttaa sähkökriisissä. Tämä on kuitenkin kaukana totuudesta. Sähkökatkot jatkuvat edelleen tuntikausia, vaikka enää ne eivät kestä kymmentä tuntia kuten aikaisemmin. Enää meidän ei tarvitse tehdä päivittäisiä askareita kovalla kiireellä. Toimistojen ja kauppojen ei enää tarvitse käyttää generaattoreita valtavan pitkiä aikoja. Sähkökatkot kuitenkin jatkuvat ja ovat edelleen häiriöksi." L Ramamoorthy, Sreepathy Nagar

"Neljävuotiaan tytön järkyttävä kuolema on aiheuttanut vihaa yksityisten yritysten linja-autonkuljettajien käytöstä kohtaan. Tytön pää murskaantui bussionnettomuudessa. Miksi linja-autonkuljettajien täytyy aina olla kilpailemassa vauhdista? Yksityiset linja-autoyritykset yrittävät tehdä voittoa nopealla ja tehokkaalla palvelulla. Vaikka tehokkuus on arvostettua, sen ei pitäisi maksaa ihmishenkiä." S Deepa, PVS Colony

Ilmoituksia: 

Usein paikallislehdissä on kymmenittäin nimenvaihdosilmoituksia. Tässäkin lehdessä oli yksi:

"Minun nimeni on Mohinder Singh Nijjar. Aiemmin kaikki paperini eivät sisältäneet sukunimeäni Nijjar. Nyt kaikki paperini kuten passi, ja kaikki muutkin paperit, sisältävät sukunimeni Nijjar. Nijjar on perheeni sukunimi. Pyydän että minuun viitatessa tai minua puhuteltaessa käytetään koko nimeäni Mohinder Singh Nijjar. Kiitos!"

Intiassa asti seurataan turhien julkkisten kuten Kim Kardashianin ja Paris Hiltonin elämää. Tällä kertaa Times Global- osion etusivun yläosassa kerrotaan kuvan kera, että Angelina Jolie vihaa 500 000 dollaria maksanutta kihlasormustaan, sillä hän rakastaa smaragdeja, ei timantteja! Aistin pientä ironiaa...

Darjeeling

Darjeeling oli yksi kohde listallani paikoista, joita ehdottomasti en halua jättää väliin. Intialaiset sanoivat, ettei sinne missään tapauksessa kannata mennä, sillä siellä on niin kylmä. Vastasin vain olevani Suomesta ja aivan liian tottunut kylmyyteen. Katsoin jopa Forecasta Darjeelingin säätiedot, ja sen mukaan siellä piti olla päivisin noin 20 astetta ja öisinkin viisitoista. Siis plussan puolella. Varasin sitten junalipun Siliguriin, joka on lähin rautatieasema. Olin yhdella Kalkutan kolmesta rautatieasemasta kohtuullisen hyvissä ajoin, mutta vaikka olin jo laiturilla junan viimeisen vaunun kohdalla menossa, epäilin silti, ehtisinkö kahdessakymmenessä minuutissa oman vaununi kohdalle. Laituri oli niin täynnä ihmisiä, etten vielä koskaan ole ollut sellaisessa väentungoksessa! Turha oli yrittää myöskään junan sisäkautta, ei olisi onnistunut edes ilman kahdentoista kilon rinkkaa. Pääsin jotenkuten etenemään liikuttamalla jalkojani muutaman sentin kerrallaan, ja voin kertoa, että Intiassa junat ovat pitkiä! Lopulta pääsin oman vaununi luo, ja odotin ulkopuolella pitkän tovin että sisällä olleet ihmiset tungeksivat ulos. Viereeni ilmestyi nunna, joka kysyi, onko paikkani kyseisessä vaunussa, ja kun vastasin myöntävästi, hän sanoi: "Don´t worry, sisters are also there, you will be safe." Kun pääsin vihdoin sisälle, jälleen oli edessä sama oman paikan etsintä, kun numerot puuttuvat eikä niissä aina ole sellaista logiikkaa, että niitä voisi mitenkään päätellä.  Tällä kertaa kävi hyvä tuuri, sillä paikkani oli samassa "loosissa" seitsemän muun reppureissaajan kanssa. Juttelimme jotain ja yritimme saada rinkkamme tungettua jotenkuten pois tieltä, kun yhdellä alapeteistä istunut brittimies alkoi kiroilla ja etsiä kuumeisesti jotain penkkinsä alta. Pian selvisi, että hän oli vain hetkeksi laittanut laukkunsa penkkinsä alle, ja muisti myöhemmin jonkun intialaismiehen pysähtyneen hänen kohdalleen sitomaan kengännauhojaan (ihmisiä käveli jatkuvana virtana vaunujen läpi) ja kuinka ollakaan, samalla laukku oli hävinnyt. Etsimme muidenkin penkkien alta ja mies tarkisti muut tavaransa, mutta laukkua ei ollut missään. Junan lähtöön oli enää viisi minuuttia aikaa, mutta mies sulloutui väenpaljouden sekaan laiturille ja yritti löytää laukkuvarasta, tuloksetta tietenkin. Laukussa oli ollut junalippu, puhelin, kamera, jonkin verran rahaa, pankkikortti ja passi. Ja miehen oli ollut määrä matkustaa Bangokiin kolmen päivän kuluttua, mikä sitten aika varmasti jäi toteutumatta. Ehkä jos tämä olisi tapahtunut Delhissä, väliaikaisen passin olisi voinut saada suurlähetystöstä nopeasti, mutta niin pian sitä ei kyllä millään olisi saanut toimitettua Kalkuttaan, tai varsinkaan liikkuvaan junaan matkalla Siliguriin. Konduktööri antoi miehelle lapun täytettäväksi, josta nyt ei varmasti mitään hyötyä ollut. Nunnat ja muutama intialainen matkustaja kävi juttelemassa ja pahoittelemassa tapahtunutta. Mies sanoikin heille, että sama voisi tapahtua ihan missäpäin maailmaa tahansa...

 Vastapäisellä petillä kärvisteli ranskalainen poika, jolle diagnosoin hetken keskustelun jälkeen pusutaudin, tai keskustelu meni niin että minä kyselin ja hän vastasi elekielellä, puhuminen oli jo liian kivuliasta. Hänellä oli tyhjä vesipullo mihin hän sylki, koska ei pystynyt enää nielemään. Kävi niin sääliksi kun itsellä on tuo kaikki tuoreessa muistissa, mutta eipä siinä paljoa pysty tekemään, annoin muutaman Buranan ja runsaasti empatiaa. Yöllä aloin muistella lukeneeni, että mononukleoosiin pitäisi tulla elinikäinen immuniteetti, ja että uudelleen sairastumisen todennäköisyys taisi olla jotain 75 prosenttia... Ei ainakaan vielä ole tullut oireita!

Kalkuttasta lähtiessämme iltakymmenen aikaan lämpötila oli edelleen kai lähempänä kolmeakymmentä, ja vietettyäni päiviä paahtavassa helteessä heräsin aamuyöstä siihen, että avoimesta ikkunasta tuli lähes kolealta tuntuvaa ilmaa ja mikä vielä ihmeellisempää, satoi vettä! Maisema näytti raikkaalta ja vehreältä. Muutaman tunnin päästä saavuimme Siliguriin, jonka rautatieaseman nimi jostain syystä ei ollut Siliguri vaan New Jalpaiguri. Sieltä oli Darjeelingiin vielä noin 70 kilometrin matka, ja bussi oli lähtenyt vain puolituntia aikaisemmin. Tietysti paikalla oli varmaan viisikymmentä maasturia ja kuskia valmiina lähtöön, ja kun oikea hinta on kaksisataa, heidän tarjouksensa lähtivät tuhannesta. Lopulta löysin auton, jossa sopivasti oli vielä yksi paikka vapaana ja hinta kohdillaan. Muut matkustajat olivat intialaisia, ja he pitivät minulle sellaisen kyselytunnin ettei taas vähäänaikaan. Rinkka nostettiin auton katolle, sidottiin kiinni kaiteisiin ja peitettiin pressulla. Sain paikan etupenkiltä, mistä olin kiitollinen aina siihen asti kunnes kävi ilmi että se olikin tarkoitettu kolmen istuttavaksi ja niinpä seuraavat kolme ja puoli tuntia istuin kuskin ja toisen miehen välissä yrittäen olla niin kapea kuin suinkin. Se ei kuitenkaan riittänyt, vaan vaikutti siltä, että kuski tarvitsi koko ajan enemmän ja enemmän tilaa vaihteita vaihtaessaan, lopulta piti ihan ärähtää kun ei sievästi sanomalla meinannut mennä perille.

Toisaalta taas olisin ollut valmis sietämään kättä reidelläni vaikka koko matkan jos se vaan yhtään olisi auttanut meitä saapumaan hengissä ja yhtenä kappaleena perille (ja mielellään myös edes osa rinkan sisällöstä mukana), sillä tie oli ehdottomasti kamalin tähän astisista. Ajomatka ja myös maisemat muistuttivat hieman Munnaria Keralassa, mutta tie oli monta kertaa huonommassa kunnossa. Tie mutkitteli ylös jyrkkää rinnettä niin, että aina vähän ajan päästä edessä oli lähes 360 asteen käännös toiseen suuntaan. Ja emme toki olleet yksin,  vastaantulijoita riitti ja suuren osan matkaa ajoimme jonossa muiden kulkuneuvojen kanssa. Kuski olisi kovasti halunnut olla ensimmäinen, ja ohitteli muita siinä missä vain suinkin mahtui. Välillä tuli tilanteita ettei uskaltanut edes hengittää, ajoimme niin lähellä jyrkänteen reunaa, ja yksikin ohjausvirhe olisi heittänyt meidät ainakin sata metriä alemmas. Siitä ei olisi selvinnyt kertomaan kukaan meistä. Puolessa välissä matkaa ohitimme hindujumalille pystytetyn alttarin, ja kyydissä olijat ottivat sieltä siunauksen osoittamalla kädellään alttarin suuntaan ja koskettamalla sen jälkeen päätään tai rintaansa. Ohitettuamme sen tajusin huomaamattani tehneeni saman.

Kaikki apu kyllä oli tarpeen, pelkään vain etten osaa kuvailla olosuhteita tarpeeksi selkeästi. Siihen noin 70 kilometriin meni yli kolme tuntia (johon kuului yksi chai- tauko alkumatkasta) ja kun lopulta pääsimme perille, tajusin että kaikki puheet kylmyydestä olivat täyttä totta ja Foreca väärässä, lämpötila oli korkeintaan kymmenen astetta. Kaupunki tai oikeastaan kylä oli rakennettu rinteeseen niin, että menipä mihin suuntaan tahansa, aina jossainkohtaa oli edessä ylämäki tai portaat. Ei palellut enää, kun oli hetken aikaa rinkan kanssa kiipeillyt etsimässä kohtuuhintaista majapaikkaa. Lopulta sellainen löytyi, ja hintaa sai vielä hilattua kokonaista 50 rupiaa alaspäin. Huone oli kostea ja hämärä, ikkunaton loukko, haisi kellarille ja lisäksi lämpötila tuntui olevan matalampi kuin ulkona. Lämmintä vettä sai erillisestä pyynnöstä ja maksusta ja se tuotiin huoneeseen ämpärissä. Oli aika kaivaa farkut ja pitkähihainen paita jostain rinkan alimmasta osastosta ja vetää fleece-paita päälle. Harmi, että olin varustautunut niin kevytkenkäisesti, mukana oli nimittäin vain sandaalit. Illalla mietin, että olisi ollut hyvä jos britit olisivat jättäneet enemmän vaikutteita Darjeelingiin, kuten kuumavesipullot!

Darjeeling oli tosiaan listalla niiden kohteiden joukossa, jotka ehdottomasti haluan päästä käymään. Kuitenkin jälkeenpäin mietin, oliko se sittenkään sen kaiken matkustamisen arvoista.. Mutta nyt se on nähty eikä ainakaan jää harmittamaan etten mennyt! Tässä vähän näytettä Darjeelingin katukuvasta:

Darjeelingissa ilma oli niin puhdasta ja raikasta että ihan tuntui että saasteissa mustuneet keuhkotkin puhdistuivat. Ei ihme, että brittivallan aikaan rikkaat englantilaiset matkustivat Darjeelingiin kuumimmiksi kesäkuukausiksi. Darjeeling on tuttu varmaan kaikille teestä, jonka viljelylle siellä on ihanteelliset olosuhteet.

Darjeelingiin olisi ollut hyvä mennä vähän isommalla porukalla, sillä kaikki "nähtävyydet", kuten esimerkiksi suuremmat teeplantaasit, joissa olisi päässyt katsomaan teen valmistusprosessia ja jopa osallistumaan siihen ja valmistamaan omaa teetä, jonka on itse omin käsin poiminut ensin pensaasta, sekä paikat joissa olisi voinut nähdä hienon auringonnousun ja -laskun, olivat niin kaukana, että niihin olisi aina pitänyt mennä taksilla. Ja yksikseen kustannukset olisivat nousseet aika suuriksi, hintoja kun oli hyvin vaikea saada alaspäin. Lisäksi visiittini Darjeelingiin jäi aika lyhyeksi aiemman sairastelun jälkeen, sillä olin jo aiemmin varannut lennon Kalkuttasta Goalle, ja Kalkuttan matkaan piti varata aikaa reilusti. Edessä oli siis matka alas samaa murentunutta serpentiinitietä, ja tällä kertaa se kesti vielä kauemmin, sillä ylöspäin menevillä oli etuajo-oikeus. Etupenkillä istunut paikallinen nainen oli varmasti ajanut saman matkan monta kertaa aiemminkin, mutta silti välillä autojen hipoessa toisiaan tiukoissa mutkissa rotkojen reunalla hänkin huusi Jeesusta ja Mariaa, ja oli juuri hetkeä aikaisemmin suudellut auton kojelaudassa olevia hindujumalien kuvia. Varman päälle!

Olin yhden yön Siligurissa oikein mukavan näköisessä hotellissa, jossa oli jopa pieni puutarha sisäpihalla.  Oltuani viisi viikkoa Intiassa näin siellä ensimmäiset torakat. Ja ne eivät olleet mitään pieniä... Olin oikein levitellyt rinkan sisällön tuulettumaan sängylle ja sohvalle, koska kaikki vaatteet haisivat ummehtuneelle edellisen hotellin jäljiltä, mutta onneksi torakat olivat pysytelleet lattian rajassa. En ainakaan vielä ole löytänyt rinkastani yhtään. Ensin taistelin niiden kanssa hiuskiinnepurkin kanssa, mutta siitä ei taaskaan ollut mitään apua, joten menin respaan kysymään torakkamyrkkyä. Kohta poika tuli huoneeseeni spraypurkin kanssa ja suihkutti ensin kaksi kertaa sängyn päätyyn, ja sen jälkeen muutaman kerran ilmaan. Ja siinä se! Purkki oli ikivanha ja kulunut ja se painike mistä suihkutetaan oli rikki, kaikesta päätellen sitä ei juurikaan oltu käytetty. Torakat pysyttelivät lipaston alla ja kylpyhuoneessa kun valot olivat päällä, välillä niiden ällöttävä pitkät tuntosarvet tulivat sieltä esiin mutta hiuskiinne piti ne pois keskilattialta. Jätin valot päälle kun menin nukkumaan, mutta pahaksi onneksi yöllä tuli kunnon ukkosmyrsky joka katkaisi sähköt alta aikayksikön, ja hetken päästä alkoi kuulua inhottava rapina, kun torakat kaivautuivat piiloistaan... ONNEKSI meillä Suomessa ei ole niitä! Toivottavasti minäkään en tuo yhtään matkamuistoina.

Aamulla sitten oli taas junamatka edessä, takaisin Kalkuttaan. Matkustin ensimmäistä kertaa niin pitkän matkan päiväjunalla seating classissa, ja en kyllä tee niin toiste jos ei ole ihan pakko, matka tuntui niin loputtoman pitkältä... Onneksi oli taas mukavaa matkaseuraa, 17-vuotias Sangeetha, jolle annoin iPodini ja sain hänen puhelimensa, hän kuunteli länsimaista ja suomalaista musiikkia ja minä sain vastineeksi hindipoppia :) Jenni Vartiainen ja Maija Vilkkumaa olivat kuumaa kamaa! Sangheeta oli vannoutunut Justin Bieber- fani, ja haaveili muutosta Amerikkaan joskus tulevaisuudesta. Hän oli perheensä ja sukulaistensa kanssa matkalla pienempään kaupunkiin Kalkuttan lähelle, sillä hänen isänsä oli sairastunut vakavasti ja oli menossa saamaan jonkinlaista hoitoa, en tiedä oliko kyseessä lääketieteellinen vai jonkinlainen luontaishoito.

Olin Kalkuttassa paljon suunniteltua myöhemmin, juna oli ihan yhtä hidas kuin kaikki muutkin vaikka sen piti olla nopeampi ja nimikin oli Super Fast Express. Kello oli yli kymmenen illalla ja aseman ulkopuolelle päästyäni kymmenen taksikuskia tuli kiskomaan käsilaukusta ja rinkasta ja vakuuttelemaan cheap price, safe ride! Yritin valikoida kilteimmän näköisen (jostain olen lukenut että West Bengalin "osavaltiossa" tapahtuu eniten raiskauksia Intiassa) ja kun hän kysyi olenko naimisissa, sanoin vahingossa en, ja kiirehdin sanomaan että kihloissa kyllä! Ja kovaa vauhtia avioitumassa... Minun piti olla aamukuudelta lentokentällä, joten aikaa nukkumiseen jäi noin seitsemän tuntia. Siitä huolimatta ensimmäinen hotelli, johon kuski minut vei, vaati tästä ajasta 1500 rupiaa. Seuraava oli täynnä, ja kolmas hyvin epäilyttävän näköinen, mutta hotellit alkoivat sulkea oviaan, joten valinnan varaa ei enää juurikaan ollut ja jouduin joka tapauksessa maksamaan kuusisataa. Huoneen oven sai kunnolla lukkoon sisäpuolelta joten se kelpasi.

En olekaan kertonut, mitä tapahtui kun olin Kalkutassa ennen Darjeelingiin lähtöä. Matkalla Kalkuttaan tapasin junassa pariskunnan, nainen oli ehkä minun ikäiseni ja mies ainakin kymmenen vuotta vanhempi. He asuivat Kalkutassa ja kutsuivat minut luokseen syömään samana iltana. He olivat oikein mukavia ja ajoin taksilla heidän asunnolleen illalla. Mies tuli minua vastaan isomman tien varteen. Kävellessämme heidän asunnolleen (tai hänen, kuten kohta selvisi), kysyin kohteliaasti, miten hänen vaimonsa voi. Olin lievästi yllättynyt kun hän nauroi ja sanoi, ei hän ole minun vaimoni, vaan vain ystävä. Junassa olin koko ajan olettanut, että he olivat pariskunta, ja nyt mies varmaan huomasi että olin vähän hämmentynyt, sillä hän kiirehti sanomaan, että hänen ystävänsä on kyllä hänen kotonaan ja valmistamassa illallista. Kun pääsimme asunnolle, hän jätti naisen yksin tekemään ruokaa eikä kumpikaan hyväksynyt kun yritin tarjota apuani, ja vei minut toiseen huoneeseen koska halusi jutella kanssani. Minun täytyy sanoa, että välillä en voi kerta kaikkiaan sietää useiden intialaisten tarvetta analysoida luonnettani. Tämäkin mies sanoi olevansa erityisasiantuntija "in human psychology" (onko sitä muunkinlaista?) ja sanoi näkevänsä minusta, että minulle on tapahtunut pahoja, pahoja asioita menneisyydessäni, joita nyt yritän paeta tulemalla Intiaan. Ihan sama mitä sanoin, hän ei tätä kantaansa muuttanut. Pian hän alkoi puhua kuinka turvatonta Kalkuttassa on matkustaa yksin illalla ja että minun olisi parempi jäädä yöksi ja mennä vasta aamulla takaisin. Vastustin tätä ajatusta ehdottomasti ja toivoin, että ruoka olisi pian valmista. Olin junassa kertonut matkustavani yksin, joten tällä kertaa en voinut käyttää tavallista "aviomieheni työskentelee Delhissä eikä työkiireidensä vuoksi liittyä seuraani, mutta on kyllä tulossa perässä hyvin, hyvin pian, ellei jo seuraavalla junalla tai lennolla, sillä rakastamme toisiamme niin syvästi, ettemme voi olla erossa kovin pitkään" - tarinaa. Aloin kuitenkin tuntea oloni vähän epämukavaksi ja kun mies kysyi jotain kotiasioistani, kerroin asuvani kihlattuni kanssa, joka työskentelee armeijassa hyvin johtavassa asemassa ja ei täten voinut saada lomaa matkaa varten. Mies näytti vähän yllättyneeltä ja niinpä lisäsin vettä myllyyn: koko illan kerroin kuinka ikävä minulla on häntä, ja joka ikinen kerta kun puhelin piippasi ja sain mainosviestin Vodafonelta (niitä tulee kuulkaa paljon!), pistin kaikki vähäiset näyttelijän taitoni peliin ja sanoin: "Ohhhh! It´s from him! He is sooo worried!" "Ooooh! It´s him again! He is missing me so much!" Ja ollakseni varma, että viesti meni perille, kerroin kuinka olemme menossa naimisiin ensi jouluna, ja kuinka tämä on viimeinen reissuni ulkomailla yksin, tiedäthän, aviovaimon ei ole soveliasta matkustella yksikseen sinne tänne... Mies oli aika välkky ja kysyi, missä kihlasormukseni on. Sanoin sen olevan niin arvokas timanttisormus ja kihlattuni suvussa yli sata vuotta kulkenut, etten uskaltanut ottaa sitä mukaan, ja niinpä kihlattuni osti minulle ihan tätä matkaa varten tämän (Kalevalan hopeasormus) joka on "Finnish design" ja aitoa hopeaa! Kaiken tämän jälkeen tilanne vähän rauhoittui eikä hän enää yrittänyt saada minua jäämään yöksi yhtä innokkaasti kuin aikaisemmin. Lopulta ruoka oli valmista ja se oli kyllä hyvää, naudanlihaa, riisiä, chappati-leipää, keitettyjä kasviksia ja tuoresalaattia (johon oli sekoitettu suolaa, ei pahaa ollenkaan, täytyy kokeilla Suomessakin) sekä jälkiruokana mangojäätelöä. Lopulta pääsin lähtemään (vaikka mies yritti kaikkensa viivyttääkseen minua niin kauan, että hotelli olisi jo sulkenut ovensa yöksi). Mies yritti laittaa viestiä parina päivänä tämän jälkeen, mutta jostain syystä liittymässäni oli jotain vikaa enkä pystynyt vastaamaan...! Todella epäkiitollista kun toiset ovat kutsuneet syömään ja olleet vieraanvaraisia, mutta jos ei tunne oloaan mukavaksi jonkun seurassa, niin miksi enää mennä. Ja jos tunnen tarvetta saada analyysia psyykeestäni, saan sen varmasti heti seuraavalta intialaiselta. Miten ne onkin niin hyviä siinä??

Olen tässä viikkojen kuluessa kertonut tarinaa poikaystävästäni/kihlatustani/aviomiehestäni, joka kerta kerralta muuttuu komeammaksi ja hurmaavammaksi, ammatti vain välillä vaihtuu, että alan kohta itsekin uskoa että minulla todella on sellainen Suomessa odottamassa! Voi olla pieni pettymys kun tulee takaisin :D

Olen ollut jotenkin niin laiska ottamaan kuvia, jospa saisin terästäydyttyä vähän... Tämä blogger on muuttunut enkä jaksa perehtyä sen kaikkiin hienouksiin ja sen takia kuvat saattaa vähän hyppiä. Älkää välittäkö!