Kalkutta

Varanasista matkustin yöjunalla Kalkuttaan, ja kerrankin sain nukuttua koko yön, intialaiset vieruskaveritkin oikein ihmettelivät.  Nyt ei ollut kylmä vaan liiankin kuuma, hiki virtasi vielä puolen yön aikaankin. Mielummin kuitenkin näin päin! En tiedä olinko saanut väärää tietoa vai olimmeko vain niin myöhässä, sillä saavuimme yhdelle Kalkuttan rautatieasemista puoliltapäivin aamu seitsemän sijasta. Perillä kuumuus oli aivan läkähdyttävää, ja perillä valkeni myös ettei Kalkuttassa juurikaan ole riksoja vaan joka paikkaan pitää mennä taksilla, mikä tietysti on kalliimpaa. Matkustin sitten keltaisella taksilla (jotka ovat kaikki samanlaisia Ambassador Classic- merkkisiä, tiedoksi niille jotka autoista jotain ymmärtävät, minä en) paikkaan nimeltä Sudder Street, tunnetaan myöskin nimellä tourist ghetto. Ihan vain sen vuoksi että suurin osa turisteista majoittuu siellä olevissa lukuisissa hotelleissa ja guest houseissa. Tiesin jotain Kalkutan kalliista hintatasosta, mutta sen tajusi vasta kun alle 700 rupian huonetta ei tuntunut löytyvän mistään. Maksoin siis 700 eli kymmenen euroa huoneesta jossa oli kyllä oma kylpyhuone mutta vedensaanti oli välillä katkonaista, ei ilmastointia, ei aamupalaa eikä langatonta nettiyhteyttä. Sikakallista! Sain kuitenkin lämmintä vettä ensimmäistä kertaa ties kuinka pitkään aikaan, ja tottakai kuumuuden vuoksi olisi toivonut kylmää, kun tähän asti oli valittanut itsekseen joka kerta kun piti käydä kylmässä suihkussa.. Ei sitä näköjään ikinä ole tyytyväinen! :) Varanasissa tutustuin hienossa hotellissa olevaan kanadalaiseen mieheen, ja kävin hänen kylpyhuoneessaan hankaamassa jalat puhtaaksi kuumalla vedellä ja saippualla, kun ei niitä enää saanut puhtaaksi kylmällä. Kyllä väri vaaleni, ei se ollutkaan rusketusta!

Matkasta toivuttuani lähdin katsomaan Victoria Memorialia, joka on rakennettu Englannin kuningatar Victorialle (tarkoitus oli valmistua hänen eläessään mutta valmistui 20 vuotta hänen kuolemansa jälkeen, intialainen aikataulutus ollut jo silloin nähtävissä). Se oli suuri, valkoisesta marmorista tehty ja sisällä oli hieno museo joka kertoi Intian ja Kalkuttan historian vaiheista sekä hienoja 100 - 200 vuotta vanhoja maalauksia näiltä ajoilta. Sisällä ei taaskaan saanut ottaa kuvia, joten tässä jonkinlainen ulkoa otettu, alue oli aidattu niin tehokkaasti ettei koko rakennusta meinannut millään saada mahtumaan kuvaan. Victoria Memorialia on verrattu Taj Mahaliin kauneudessaan, mutta ei se ainakaan minun mielestäni ihan sinne asti yllä.. Ilmeisesti briteillä vaan piti olla jotain jolla kilpailla!

Illalla kun palasin takaisin hotellille, avasin huoneeni oven ja laitoin valot päälle, näin hiiren vipeltävän lattian poikki ja katoavan pienen sohvan alle. Oikein sellainen läski hiiri! Reagoin hyvin naisellisesti; heitin kaikki tavarat sängylle ja juoksin takaisin alakertaan. Respan mies tuli portaiden alapäähän vastaan ja kysyi: "Yes, määm?" "I have a mouse in my room!!" Pitkä, pitkä hiljaisuus. "Yes, määm?" "I have a BIG, FAT MOUSE in my room!!!" Hiljaisuus. "Ookei ookei määm." Ilmeisesti toiselle meistä oli vaikea ymmärtää, mikä on ongelma, enkä se ollut minä. Respan miehet olivat hieman kiireisiä juuri sillä hetkellä, meneillään oli äänekäs riita naapurihotellin respamiesten kanssa, aihe jäi kyllä tuntemattomaksi. Lopulta sain puheenvuoron ja respan miehet vakuutettua siitä, että toivoisin, ettei hiiri olisi huoneessani, jos mitenkään mahdollista. Menimme takaisin yläkertaan ja huoneeseeni. Katsoimme huonekalujen alle ja kylpyhuoneeseen, mutta hiirtä ei näkynyt missään. "See, määm, no mouse here, no problem here." Potkaisin ärtyneenä sängyn vieressä ollutta roskista, ja sieltähän se taas vipelsi toiseen suuntaan. Miehet katsoivat toisiaan ilahtuneina, ja sanoivat jotain bengaliksi. Sitten he käskivät minut ulos huoneesta ja toinen mies tuli portaita ylös luuta kädessään. Huokaisin helpotuksesta, mutta ilmeisesti taas oli tapahtunut jokin väärinkäsitys, sillä mies jatkoi ihan toiseen suuntaan ja toinen mies sanoi: "No problem määm, good night määm. Remember to lock the door määm." Jäin tuijottamaan heidän peräänsä suu auki, mutta eihän se auttanut käytävällekään yöksi jäädä. Raotin huoneen ovea ja hyppäsin suoraan sängylle ja aloin tehdä mielikuvaharjoituksia: yritin ajatella kuinka söpöltä Mr. Mouse oli näyttänyt, ei varmasti mitään pahoja aikeita mielessä ja kuinka paljon parempi vaihtoehto Mr. Mouse oli verrattuna esimerkiksi Mr. ja Mrs. Cockroach:iin. Pakko oli silti nukkua valot päällä ja aina yöllä hereillä käydessä potkia vähän aikaa sängynlaitaa. Viivyin Kalkutassa vielä kaksi yötä tämän jälkeen, mutta Mr. Mouse oli ilmeisesti poistunut samaa reittiä mitä oli tullutkin, ja valitettavasti tämä reitti jäi minulle tuntemattomaksi enkä voinut tukkia sitä.

Kalkutta on juuri se kaupunki, johon Äiti Teresa tuli Makedoniasta nuorena, 18-vuotiaana nunnana, ja jossa hän teki elämäntyönsä "köyhimmistä köyhimpien" parissa. Äiti Teresan koti ja ensimmäinen hänen perustamansa Missionaries of Charity- järjestön osasto ovat yhä Kalkuttassa ja siellä voi vierailla. Samassa paikassa on myös Äiti Teresan hauta sekä museo, joka esittelee hänen elämäntyönsä ja hänen henkilökohtaisesti käyttämiään esineitä (kuten hammasharja, pyyhe, hänen sairautensa aikana käytetyt verikokeenottovälineet ja palanen hänelle laitetusta hengitysputkesta) ja lisäksi siellä pääsee katsomaan huonetta, jossa hän asui. Paikan virallinen nimi on Mother Teresa´s house, mutta paikalliset käyttävät hänestä nimeä Mother. Muut järjestön nunnat käyttävät taloa edelleen. Koko vierailuni ajan ylemmistä kerroksista kaikui kaunis ja kirkas kuorolaulu, joka kuului kauas kadulle asti liikenteen melusta huolimatta. Ja kun katua käveli vähän matkaa eteenpäin, vastaan alkoi tulla kauppoja, joista sai ostaa Äiti Teresa- mukeja, paitoja, pyyhkeitä, pieniä häntä esittäviä patsaita ja niin edelleen!

Kalkuttassa päätin viimein hakeutua hoitoon kärsittyäni taas puolitoista viikkoa vatsavaivoista, jotka olivat tyyppiä kaikki lähes hyvin jos et syö, juo tai ajattele ruokaa. Voimat olivat kuitenkin välillä vähän kortilla ja aloin kyllästyä jatkuviin kivuliaisiin kramppeihin, joten raahustin auringon paahteessa ihan hotellini vieressä olleeseen uudehkoon ja moderniin sairaalaan, jonne sain lääkäriajan samalle iltapäivälle. Lääkäri oli kyllä ehdottomasti paras tähänastisista, ei edes käskenyt laihduttaa! Kerroin oireistani ja siitä, miksi en halua käyttää antibiootteja, ja kun hän kuuli että olen hoitaja, hän sanoi että sitten voidaan päättää nämä asiat yhteistyössä. Hän paineli vatsaa ja selkää ja tulimme siihen tulokseen, että muuten on kaikki hyvin, mutta rintalastan alta ja colonin kohdalta aristaa. Kun hän koputteli McBurneyn pistettä, pidin naaman niin peruslukemilla kuin ikinä pystyin, leikkaukseen tässä viimeisenä haluaa! Onneksi oireet eivät muutenkaan sopineet umppariin. Hän mittasi lisäksi verenpaineen ja kuunteli sydämen ja keuhkot. Hän epäili, että minulla on paksusuolen tulehdus, mutta vanhasta kokemuksesta tiedän, ettei tämä ole vielä ollenkaan paha. Hän ei yrittänyt tuputtaa antibiootteja niin kuin intialaiset tohtorit yleensä tekevät oli vaiva mikä tahansa, vaan sanoi että jos ne kerran ovat aiemminkin vain pahentaneet tilannetta niin ei niitä kannata syödä. Sain sitten reseptin maitohappobakteerien kaltaisia kapseleita varten, jotka ehkä ovat vähän voimakkaampia kuin suomalaiset, ja jätin omani tauolle. Lisäksi sain pantopratsolia jota täällä saa nimellä PAN 40, ja lääkettä kramppeja vastaan, jota sitten pitkän harkinnan jälkeen uskalsin kokeilla ja joka tuntuu toimivan! Laura varmaan muistaa kun saimme Bangaloressa Spasmo-Proxyvon- nimistä kramppilääkettä, jota otettuamme oksensimme pari päivää.. Ja josta kuulin myöhemmin, että se kulkee katukaupassa nimellä SP ja että kapselit avaamalla ja sekoittamalla sisällön alkoholiin saa pään kunnolla sekaisin! Ei ihme että vähän huippasi. Joka tapauksessa lääkäri (jonka tunnuslause luki seinällä: "I treat - He cures") määräsi vielä näytteitä, joiden tuloksista hän lupasi ilmoittaa sähköpostilla. Kävin lääkärissä puntarilla ja paino oli tippunut Suomesta lähdön jälkeen seitsemän kiloa, nestettä nyt varmaan suurin osa siitä. Voisin siis valittaa että Kalkuttassa oli järkyttävän kuuma ja seitsemän kiloa Johannaa on huuhdeltu Intian viemäreistä alas, mutta sanon että siellä oli ihanan lämmin ja että alan kohta olla rantakunnossa :) 

Jossain vaiheessa Kalkutan katuja tallatessa mietiskelin, mitä sitä alkaisi tekemään, kun pääsee takaisin Suomeen.. Ja samassa osui silmiin tämä kyltti, pieni vihje kenties?? :)