Darjeeling

Darjeeling oli yksi kohde listallani paikoista, joita ehdottomasti en halua jättää väliin. Intialaiset sanoivat, ettei sinne missään tapauksessa kannata mennä, sillä siellä on niin kylmä. Vastasin vain olevani Suomesta ja aivan liian tottunut kylmyyteen. Katsoin jopa Forecasta Darjeelingin säätiedot, ja sen mukaan siellä piti olla päivisin noin 20 astetta ja öisinkin viisitoista. Siis plussan puolella. Varasin sitten junalipun Siliguriin, joka on lähin rautatieasema. Olin yhdella Kalkutan kolmesta rautatieasemasta kohtuullisen hyvissä ajoin, mutta vaikka olin jo laiturilla junan viimeisen vaunun kohdalla menossa, epäilin silti, ehtisinkö kahdessakymmenessä minuutissa oman vaununi kohdalle. Laituri oli niin täynnä ihmisiä, etten vielä koskaan ole ollut sellaisessa väentungoksessa! Turha oli yrittää myöskään junan sisäkautta, ei olisi onnistunut edes ilman kahdentoista kilon rinkkaa. Pääsin jotenkuten etenemään liikuttamalla jalkojani muutaman sentin kerrallaan, ja voin kertoa, että Intiassa junat ovat pitkiä! Lopulta pääsin oman vaununi luo, ja odotin ulkopuolella pitkän tovin että sisällä olleet ihmiset tungeksivat ulos. Viereeni ilmestyi nunna, joka kysyi, onko paikkani kyseisessä vaunussa, ja kun vastasin myöntävästi, hän sanoi: "Don´t worry, sisters are also there, you will be safe." Kun pääsin vihdoin sisälle, jälleen oli edessä sama oman paikan etsintä, kun numerot puuttuvat eikä niissä aina ole sellaista logiikkaa, että niitä voisi mitenkään päätellä.  Tällä kertaa kävi hyvä tuuri, sillä paikkani oli samassa "loosissa" seitsemän muun reppureissaajan kanssa. Juttelimme jotain ja yritimme saada rinkkamme tungettua jotenkuten pois tieltä, kun yhdellä alapeteistä istunut brittimies alkoi kiroilla ja etsiä kuumeisesti jotain penkkinsä alta. Pian selvisi, että hän oli vain hetkeksi laittanut laukkunsa penkkinsä alle, ja muisti myöhemmin jonkun intialaismiehen pysähtyneen hänen kohdalleen sitomaan kengännauhojaan (ihmisiä käveli jatkuvana virtana vaunujen läpi) ja kuinka ollakaan, samalla laukku oli hävinnyt. Etsimme muidenkin penkkien alta ja mies tarkisti muut tavaransa, mutta laukkua ei ollut missään. Junan lähtöön oli enää viisi minuuttia aikaa, mutta mies sulloutui väenpaljouden sekaan laiturille ja yritti löytää laukkuvarasta, tuloksetta tietenkin. Laukussa oli ollut junalippu, puhelin, kamera, jonkin verran rahaa, pankkikortti ja passi. Ja miehen oli ollut määrä matkustaa Bangokiin kolmen päivän kuluttua, mikä sitten aika varmasti jäi toteutumatta. Ehkä jos tämä olisi tapahtunut Delhissä, väliaikaisen passin olisi voinut saada suurlähetystöstä nopeasti, mutta niin pian sitä ei kyllä millään olisi saanut toimitettua Kalkuttaan, tai varsinkaan liikkuvaan junaan matkalla Siliguriin. Konduktööri antoi miehelle lapun täytettäväksi, josta nyt ei varmasti mitään hyötyä ollut. Nunnat ja muutama intialainen matkustaja kävi juttelemassa ja pahoittelemassa tapahtunutta. Mies sanoikin heille, että sama voisi tapahtua ihan missäpäin maailmaa tahansa...

 Vastapäisellä petillä kärvisteli ranskalainen poika, jolle diagnosoin hetken keskustelun jälkeen pusutaudin, tai keskustelu meni niin että minä kyselin ja hän vastasi elekielellä, puhuminen oli jo liian kivuliasta. Hänellä oli tyhjä vesipullo mihin hän sylki, koska ei pystynyt enää nielemään. Kävi niin sääliksi kun itsellä on tuo kaikki tuoreessa muistissa, mutta eipä siinä paljoa pysty tekemään, annoin muutaman Buranan ja runsaasti empatiaa. Yöllä aloin muistella lukeneeni, että mononukleoosiin pitäisi tulla elinikäinen immuniteetti, ja että uudelleen sairastumisen todennäköisyys taisi olla jotain 75 prosenttia... Ei ainakaan vielä ole tullut oireita!

Kalkuttasta lähtiessämme iltakymmenen aikaan lämpötila oli edelleen kai lähempänä kolmeakymmentä, ja vietettyäni päiviä paahtavassa helteessä heräsin aamuyöstä siihen, että avoimesta ikkunasta tuli lähes kolealta tuntuvaa ilmaa ja mikä vielä ihmeellisempää, satoi vettä! Maisema näytti raikkaalta ja vehreältä. Muutaman tunnin päästä saavuimme Siliguriin, jonka rautatieaseman nimi jostain syystä ei ollut Siliguri vaan New Jalpaiguri. Sieltä oli Darjeelingiin vielä noin 70 kilometrin matka, ja bussi oli lähtenyt vain puolituntia aikaisemmin. Tietysti paikalla oli varmaan viisikymmentä maasturia ja kuskia valmiina lähtöön, ja kun oikea hinta on kaksisataa, heidän tarjouksensa lähtivät tuhannesta. Lopulta löysin auton, jossa sopivasti oli vielä yksi paikka vapaana ja hinta kohdillaan. Muut matkustajat olivat intialaisia, ja he pitivät minulle sellaisen kyselytunnin ettei taas vähäänaikaan. Rinkka nostettiin auton katolle, sidottiin kiinni kaiteisiin ja peitettiin pressulla. Sain paikan etupenkiltä, mistä olin kiitollinen aina siihen asti kunnes kävi ilmi että se olikin tarkoitettu kolmen istuttavaksi ja niinpä seuraavat kolme ja puoli tuntia istuin kuskin ja toisen miehen välissä yrittäen olla niin kapea kuin suinkin. Se ei kuitenkaan riittänyt, vaan vaikutti siltä, että kuski tarvitsi koko ajan enemmän ja enemmän tilaa vaihteita vaihtaessaan, lopulta piti ihan ärähtää kun ei sievästi sanomalla meinannut mennä perille.

Toisaalta taas olisin ollut valmis sietämään kättä reidelläni vaikka koko matkan jos se vaan yhtään olisi auttanut meitä saapumaan hengissä ja yhtenä kappaleena perille (ja mielellään myös edes osa rinkan sisällöstä mukana), sillä tie oli ehdottomasti kamalin tähän astisista. Ajomatka ja myös maisemat muistuttivat hieman Munnaria Keralassa, mutta tie oli monta kertaa huonommassa kunnossa. Tie mutkitteli ylös jyrkkää rinnettä niin, että aina vähän ajan päästä edessä oli lähes 360 asteen käännös toiseen suuntaan. Ja emme toki olleet yksin,  vastaantulijoita riitti ja suuren osan matkaa ajoimme jonossa muiden kulkuneuvojen kanssa. Kuski olisi kovasti halunnut olla ensimmäinen, ja ohitteli muita siinä missä vain suinkin mahtui. Välillä tuli tilanteita ettei uskaltanut edes hengittää, ajoimme niin lähellä jyrkänteen reunaa, ja yksikin ohjausvirhe olisi heittänyt meidät ainakin sata metriä alemmas. Siitä ei olisi selvinnyt kertomaan kukaan meistä. Puolessa välissä matkaa ohitimme hindujumalille pystytetyn alttarin, ja kyydissä olijat ottivat sieltä siunauksen osoittamalla kädellään alttarin suuntaan ja koskettamalla sen jälkeen päätään tai rintaansa. Ohitettuamme sen tajusin huomaamattani tehneeni saman.

Kaikki apu kyllä oli tarpeen, pelkään vain etten osaa kuvailla olosuhteita tarpeeksi selkeästi. Siihen noin 70 kilometriin meni yli kolme tuntia (johon kuului yksi chai- tauko alkumatkasta) ja kun lopulta pääsimme perille, tajusin että kaikki puheet kylmyydestä olivat täyttä totta ja Foreca väärässä, lämpötila oli korkeintaan kymmenen astetta. Kaupunki tai oikeastaan kylä oli rakennettu rinteeseen niin, että menipä mihin suuntaan tahansa, aina jossainkohtaa oli edessä ylämäki tai portaat. Ei palellut enää, kun oli hetken aikaa rinkan kanssa kiipeillyt etsimässä kohtuuhintaista majapaikkaa. Lopulta sellainen löytyi, ja hintaa sai vielä hilattua kokonaista 50 rupiaa alaspäin. Huone oli kostea ja hämärä, ikkunaton loukko, haisi kellarille ja lisäksi lämpötila tuntui olevan matalampi kuin ulkona. Lämmintä vettä sai erillisestä pyynnöstä ja maksusta ja se tuotiin huoneeseen ämpärissä. Oli aika kaivaa farkut ja pitkähihainen paita jostain rinkan alimmasta osastosta ja vetää fleece-paita päälle. Harmi, että olin varustautunut niin kevytkenkäisesti, mukana oli nimittäin vain sandaalit. Illalla mietin, että olisi ollut hyvä jos britit olisivat jättäneet enemmän vaikutteita Darjeelingiin, kuten kuumavesipullot!

Darjeeling oli tosiaan listalla niiden kohteiden joukossa, jotka ehdottomasti haluan päästä käymään. Kuitenkin jälkeenpäin mietin, oliko se sittenkään sen kaiken matkustamisen arvoista.. Mutta nyt se on nähty eikä ainakaan jää harmittamaan etten mennyt! Tässä vähän näytettä Darjeelingin katukuvasta:

Darjeelingissa ilma oli niin puhdasta ja raikasta että ihan tuntui että saasteissa mustuneet keuhkotkin puhdistuivat. Ei ihme, että brittivallan aikaan rikkaat englantilaiset matkustivat Darjeelingiin kuumimmiksi kesäkuukausiksi. Darjeeling on tuttu varmaan kaikille teestä, jonka viljelylle siellä on ihanteelliset olosuhteet.

Darjeelingiin olisi ollut hyvä mennä vähän isommalla porukalla, sillä kaikki "nähtävyydet", kuten esimerkiksi suuremmat teeplantaasit, joissa olisi päässyt katsomaan teen valmistusprosessia ja jopa osallistumaan siihen ja valmistamaan omaa teetä, jonka on itse omin käsin poiminut ensin pensaasta, sekä paikat joissa olisi voinut nähdä hienon auringonnousun ja -laskun, olivat niin kaukana, että niihin olisi aina pitänyt mennä taksilla. Ja yksikseen kustannukset olisivat nousseet aika suuriksi, hintoja kun oli hyvin vaikea saada alaspäin. Lisäksi visiittini Darjeelingiin jäi aika lyhyeksi aiemman sairastelun jälkeen, sillä olin jo aiemmin varannut lennon Kalkuttasta Goalle, ja Kalkuttan matkaan piti varata aikaa reilusti. Edessä oli siis matka alas samaa murentunutta serpentiinitietä, ja tällä kertaa se kesti vielä kauemmin, sillä ylöspäin menevillä oli etuajo-oikeus. Etupenkillä istunut paikallinen nainen oli varmasti ajanut saman matkan monta kertaa aiemminkin, mutta silti välillä autojen hipoessa toisiaan tiukoissa mutkissa rotkojen reunalla hänkin huusi Jeesusta ja Mariaa, ja oli juuri hetkeä aikaisemmin suudellut auton kojelaudassa olevia hindujumalien kuvia. Varman päälle!

Olin yhden yön Siligurissa oikein mukavan näköisessä hotellissa, jossa oli jopa pieni puutarha sisäpihalla.  Oltuani viisi viikkoa Intiassa näin siellä ensimmäiset torakat. Ja ne eivät olleet mitään pieniä... Olin oikein levitellyt rinkan sisällön tuulettumaan sängylle ja sohvalle, koska kaikki vaatteet haisivat ummehtuneelle edellisen hotellin jäljiltä, mutta onneksi torakat olivat pysytelleet lattian rajassa. En ainakaan vielä ole löytänyt rinkastani yhtään. Ensin taistelin niiden kanssa hiuskiinnepurkin kanssa, mutta siitä ei taaskaan ollut mitään apua, joten menin respaan kysymään torakkamyrkkyä. Kohta poika tuli huoneeseeni spraypurkin kanssa ja suihkutti ensin kaksi kertaa sängyn päätyyn, ja sen jälkeen muutaman kerran ilmaan. Ja siinä se! Purkki oli ikivanha ja kulunut ja se painike mistä suihkutetaan oli rikki, kaikesta päätellen sitä ei juurikaan oltu käytetty. Torakat pysyttelivät lipaston alla ja kylpyhuoneessa kun valot olivat päällä, välillä niiden ällöttävä pitkät tuntosarvet tulivat sieltä esiin mutta hiuskiinne piti ne pois keskilattialta. Jätin valot päälle kun menin nukkumaan, mutta pahaksi onneksi yöllä tuli kunnon ukkosmyrsky joka katkaisi sähköt alta aikayksikön, ja hetken päästä alkoi kuulua inhottava rapina, kun torakat kaivautuivat piiloistaan... ONNEKSI meillä Suomessa ei ole niitä! Toivottavasti minäkään en tuo yhtään matkamuistoina.

Aamulla sitten oli taas junamatka edessä, takaisin Kalkuttaan. Matkustin ensimmäistä kertaa niin pitkän matkan päiväjunalla seating classissa, ja en kyllä tee niin toiste jos ei ole ihan pakko, matka tuntui niin loputtoman pitkältä... Onneksi oli taas mukavaa matkaseuraa, 17-vuotias Sangeetha, jolle annoin iPodini ja sain hänen puhelimensa, hän kuunteli länsimaista ja suomalaista musiikkia ja minä sain vastineeksi hindipoppia :) Jenni Vartiainen ja Maija Vilkkumaa olivat kuumaa kamaa! Sangheeta oli vannoutunut Justin Bieber- fani, ja haaveili muutosta Amerikkaan joskus tulevaisuudesta. Hän oli perheensä ja sukulaistensa kanssa matkalla pienempään kaupunkiin Kalkuttan lähelle, sillä hänen isänsä oli sairastunut vakavasti ja oli menossa saamaan jonkinlaista hoitoa, en tiedä oliko kyseessä lääketieteellinen vai jonkinlainen luontaishoito.

Olin Kalkuttassa paljon suunniteltua myöhemmin, juna oli ihan yhtä hidas kuin kaikki muutkin vaikka sen piti olla nopeampi ja nimikin oli Super Fast Express. Kello oli yli kymmenen illalla ja aseman ulkopuolelle päästyäni kymmenen taksikuskia tuli kiskomaan käsilaukusta ja rinkasta ja vakuuttelemaan cheap price, safe ride! Yritin valikoida kilteimmän näköisen (jostain olen lukenut että West Bengalin "osavaltiossa" tapahtuu eniten raiskauksia Intiassa) ja kun hän kysyi olenko naimisissa, sanoin vahingossa en, ja kiirehdin sanomaan että kihloissa kyllä! Ja kovaa vauhtia avioitumassa... Minun piti olla aamukuudelta lentokentällä, joten aikaa nukkumiseen jäi noin seitsemän tuntia. Siitä huolimatta ensimmäinen hotelli, johon kuski minut vei, vaati tästä ajasta 1500 rupiaa. Seuraava oli täynnä, ja kolmas hyvin epäilyttävän näköinen, mutta hotellit alkoivat sulkea oviaan, joten valinnan varaa ei enää juurikaan ollut ja jouduin joka tapauksessa maksamaan kuusisataa. Huoneen oven sai kunnolla lukkoon sisäpuolelta joten se kelpasi.

En olekaan kertonut, mitä tapahtui kun olin Kalkutassa ennen Darjeelingiin lähtöä. Matkalla Kalkuttaan tapasin junassa pariskunnan, nainen oli ehkä minun ikäiseni ja mies ainakin kymmenen vuotta vanhempi. He asuivat Kalkutassa ja kutsuivat minut luokseen syömään samana iltana. He olivat oikein mukavia ja ajoin taksilla heidän asunnolleen illalla. Mies tuli minua vastaan isomman tien varteen. Kävellessämme heidän asunnolleen (tai hänen, kuten kohta selvisi), kysyin kohteliaasti, miten hänen vaimonsa voi. Olin lievästi yllättynyt kun hän nauroi ja sanoi, ei hän ole minun vaimoni, vaan vain ystävä. Junassa olin koko ajan olettanut, että he olivat pariskunta, ja nyt mies varmaan huomasi että olin vähän hämmentynyt, sillä hän kiirehti sanomaan, että hänen ystävänsä on kyllä hänen kotonaan ja valmistamassa illallista. Kun pääsimme asunnolle, hän jätti naisen yksin tekemään ruokaa eikä kumpikaan hyväksynyt kun yritin tarjota apuani, ja vei minut toiseen huoneeseen koska halusi jutella kanssani. Minun täytyy sanoa, että välillä en voi kerta kaikkiaan sietää useiden intialaisten tarvetta analysoida luonnettani. Tämäkin mies sanoi olevansa erityisasiantuntija "in human psychology" (onko sitä muunkinlaista?) ja sanoi näkevänsä minusta, että minulle on tapahtunut pahoja, pahoja asioita menneisyydessäni, joita nyt yritän paeta tulemalla Intiaan. Ihan sama mitä sanoin, hän ei tätä kantaansa muuttanut. Pian hän alkoi puhua kuinka turvatonta Kalkuttassa on matkustaa yksin illalla ja että minun olisi parempi jäädä yöksi ja mennä vasta aamulla takaisin. Vastustin tätä ajatusta ehdottomasti ja toivoin, että ruoka olisi pian valmista. Olin junassa kertonut matkustavani yksin, joten tällä kertaa en voinut käyttää tavallista "aviomieheni työskentelee Delhissä eikä työkiireidensä vuoksi liittyä seuraani, mutta on kyllä tulossa perässä hyvin, hyvin pian, ellei jo seuraavalla junalla tai lennolla, sillä rakastamme toisiamme niin syvästi, ettemme voi olla erossa kovin pitkään" - tarinaa. Aloin kuitenkin tuntea oloni vähän epämukavaksi ja kun mies kysyi jotain kotiasioistani, kerroin asuvani kihlattuni kanssa, joka työskentelee armeijassa hyvin johtavassa asemassa ja ei täten voinut saada lomaa matkaa varten. Mies näytti vähän yllättyneeltä ja niinpä lisäsin vettä myllyyn: koko illan kerroin kuinka ikävä minulla on häntä, ja joka ikinen kerta kun puhelin piippasi ja sain mainosviestin Vodafonelta (niitä tulee kuulkaa paljon!), pistin kaikki vähäiset näyttelijän taitoni peliin ja sanoin: "Ohhhh! It´s from him! He is sooo worried!" "Ooooh! It´s him again! He is missing me so much!" Ja ollakseni varma, että viesti meni perille, kerroin kuinka olemme menossa naimisiin ensi jouluna, ja kuinka tämä on viimeinen reissuni ulkomailla yksin, tiedäthän, aviovaimon ei ole soveliasta matkustella yksikseen sinne tänne... Mies oli aika välkky ja kysyi, missä kihlasormukseni on. Sanoin sen olevan niin arvokas timanttisormus ja kihlattuni suvussa yli sata vuotta kulkenut, etten uskaltanut ottaa sitä mukaan, ja niinpä kihlattuni osti minulle ihan tätä matkaa varten tämän (Kalevalan hopeasormus) joka on "Finnish design" ja aitoa hopeaa! Kaiken tämän jälkeen tilanne vähän rauhoittui eikä hän enää yrittänyt saada minua jäämään yöksi yhtä innokkaasti kuin aikaisemmin. Lopulta ruoka oli valmista ja se oli kyllä hyvää, naudanlihaa, riisiä, chappati-leipää, keitettyjä kasviksia ja tuoresalaattia (johon oli sekoitettu suolaa, ei pahaa ollenkaan, täytyy kokeilla Suomessakin) sekä jälkiruokana mangojäätelöä. Lopulta pääsin lähtemään (vaikka mies yritti kaikkensa viivyttääkseen minua niin kauan, että hotelli olisi jo sulkenut ovensa yöksi). Mies yritti laittaa viestiä parina päivänä tämän jälkeen, mutta jostain syystä liittymässäni oli jotain vikaa enkä pystynyt vastaamaan...! Todella epäkiitollista kun toiset ovat kutsuneet syömään ja olleet vieraanvaraisia, mutta jos ei tunne oloaan mukavaksi jonkun seurassa, niin miksi enää mennä. Ja jos tunnen tarvetta saada analyysia psyykeestäni, saan sen varmasti heti seuraavalta intialaiselta. Miten ne onkin niin hyviä siinä??

Olen tässä viikkojen kuluessa kertonut tarinaa poikaystävästäni/kihlatustani/aviomiehestäni, joka kerta kerralta muuttuu komeammaksi ja hurmaavammaksi, ammatti vain välillä vaihtuu, että alan kohta itsekin uskoa että minulla todella on sellainen Suomessa odottamassa! Voi olla pieni pettymys kun tulee takaisin :D

Olen ollut jotenkin niin laiska ottamaan kuvia, jospa saisin terästäydyttyä vähän... Tämä blogger on muuttunut enkä jaksa perehtyä sen kaikkiin hienouksiin ja sen takia kuvat saattaa vähän hyppiä. Älkää välittäkö!

Kalkutta

Varanasista matkustin yöjunalla Kalkuttaan, ja kerrankin sain nukuttua koko yön, intialaiset vieruskaveritkin oikein ihmettelivät.  Nyt ei ollut kylmä vaan liiankin kuuma, hiki virtasi vielä puolen yön aikaankin. Mielummin kuitenkin näin päin! En tiedä olinko saanut väärää tietoa vai olimmeko vain niin myöhässä, sillä saavuimme yhdelle Kalkuttan rautatieasemista puoliltapäivin aamu seitsemän sijasta. Perillä kuumuus oli aivan läkähdyttävää, ja perillä valkeni myös ettei Kalkuttassa juurikaan ole riksoja vaan joka paikkaan pitää mennä taksilla, mikä tietysti on kalliimpaa. Matkustin sitten keltaisella taksilla (jotka ovat kaikki samanlaisia Ambassador Classic- merkkisiä, tiedoksi niille jotka autoista jotain ymmärtävät, minä en) paikkaan nimeltä Sudder Street, tunnetaan myöskin nimellä tourist ghetto. Ihan vain sen vuoksi että suurin osa turisteista majoittuu siellä olevissa lukuisissa hotelleissa ja guest houseissa. Tiesin jotain Kalkutan kalliista hintatasosta, mutta sen tajusi vasta kun alle 700 rupian huonetta ei tuntunut löytyvän mistään. Maksoin siis 700 eli kymmenen euroa huoneesta jossa oli kyllä oma kylpyhuone mutta vedensaanti oli välillä katkonaista, ei ilmastointia, ei aamupalaa eikä langatonta nettiyhteyttä. Sikakallista! Sain kuitenkin lämmintä vettä ensimmäistä kertaa ties kuinka pitkään aikaan, ja tottakai kuumuuden vuoksi olisi toivonut kylmää, kun tähän asti oli valittanut itsekseen joka kerta kun piti käydä kylmässä suihkussa.. Ei sitä näköjään ikinä ole tyytyväinen! :) Varanasissa tutustuin hienossa hotellissa olevaan kanadalaiseen mieheen, ja kävin hänen kylpyhuoneessaan hankaamassa jalat puhtaaksi kuumalla vedellä ja saippualla, kun ei niitä enää saanut puhtaaksi kylmällä. Kyllä väri vaaleni, ei se ollutkaan rusketusta!

Matkasta toivuttuani lähdin katsomaan Victoria Memorialia, joka on rakennettu Englannin kuningatar Victorialle (tarkoitus oli valmistua hänen eläessään mutta valmistui 20 vuotta hänen kuolemansa jälkeen, intialainen aikataulutus ollut jo silloin nähtävissä). Se oli suuri, valkoisesta marmorista tehty ja sisällä oli hieno museo joka kertoi Intian ja Kalkuttan historian vaiheista sekä hienoja 100 - 200 vuotta vanhoja maalauksia näiltä ajoilta. Sisällä ei taaskaan saanut ottaa kuvia, joten tässä jonkinlainen ulkoa otettu, alue oli aidattu niin tehokkaasti ettei koko rakennusta meinannut millään saada mahtumaan kuvaan. Victoria Memorialia on verrattu Taj Mahaliin kauneudessaan, mutta ei se ainakaan minun mielestäni ihan sinne asti yllä.. Ilmeisesti briteillä vaan piti olla jotain jolla kilpailla!

Illalla kun palasin takaisin hotellille, avasin huoneeni oven ja laitoin valot päälle, näin hiiren vipeltävän lattian poikki ja katoavan pienen sohvan alle. Oikein sellainen läski hiiri! Reagoin hyvin naisellisesti; heitin kaikki tavarat sängylle ja juoksin takaisin alakertaan. Respan mies tuli portaiden alapäähän vastaan ja kysyi: "Yes, määm?" "I have a mouse in my room!!" Pitkä, pitkä hiljaisuus. "Yes, määm?" "I have a BIG, FAT MOUSE in my room!!!" Hiljaisuus. "Ookei ookei määm." Ilmeisesti toiselle meistä oli vaikea ymmärtää, mikä on ongelma, enkä se ollut minä. Respan miehet olivat hieman kiireisiä juuri sillä hetkellä, meneillään oli äänekäs riita naapurihotellin respamiesten kanssa, aihe jäi kyllä tuntemattomaksi. Lopulta sain puheenvuoron ja respan miehet vakuutettua siitä, että toivoisin, ettei hiiri olisi huoneessani, jos mitenkään mahdollista. Menimme takaisin yläkertaan ja huoneeseeni. Katsoimme huonekalujen alle ja kylpyhuoneeseen, mutta hiirtä ei näkynyt missään. "See, määm, no mouse here, no problem here." Potkaisin ärtyneenä sängyn vieressä ollutta roskista, ja sieltähän se taas vipelsi toiseen suuntaan. Miehet katsoivat toisiaan ilahtuneina, ja sanoivat jotain bengaliksi. Sitten he käskivät minut ulos huoneesta ja toinen mies tuli portaita ylös luuta kädessään. Huokaisin helpotuksesta, mutta ilmeisesti taas oli tapahtunut jokin väärinkäsitys, sillä mies jatkoi ihan toiseen suuntaan ja toinen mies sanoi: "No problem määm, good night määm. Remember to lock the door määm." Jäin tuijottamaan heidän peräänsä suu auki, mutta eihän se auttanut käytävällekään yöksi jäädä. Raotin huoneen ovea ja hyppäsin suoraan sängylle ja aloin tehdä mielikuvaharjoituksia: yritin ajatella kuinka söpöltä Mr. Mouse oli näyttänyt, ei varmasti mitään pahoja aikeita mielessä ja kuinka paljon parempi vaihtoehto Mr. Mouse oli verrattuna esimerkiksi Mr. ja Mrs. Cockroach:iin. Pakko oli silti nukkua valot päällä ja aina yöllä hereillä käydessä potkia vähän aikaa sängynlaitaa. Viivyin Kalkutassa vielä kaksi yötä tämän jälkeen, mutta Mr. Mouse oli ilmeisesti poistunut samaa reittiä mitä oli tullutkin, ja valitettavasti tämä reitti jäi minulle tuntemattomaksi enkä voinut tukkia sitä.

Kalkutta on juuri se kaupunki, johon Äiti Teresa tuli Makedoniasta nuorena, 18-vuotiaana nunnana, ja jossa hän teki elämäntyönsä "köyhimmistä köyhimpien" parissa. Äiti Teresan koti ja ensimmäinen hänen perustamansa Missionaries of Charity- järjestön osasto ovat yhä Kalkuttassa ja siellä voi vierailla. Samassa paikassa on myös Äiti Teresan hauta sekä museo, joka esittelee hänen elämäntyönsä ja hänen henkilökohtaisesti käyttämiään esineitä (kuten hammasharja, pyyhe, hänen sairautensa aikana käytetyt verikokeenottovälineet ja palanen hänelle laitetusta hengitysputkesta) ja lisäksi siellä pääsee katsomaan huonetta, jossa hän asui. Paikan virallinen nimi on Mother Teresa´s house, mutta paikalliset käyttävät hänestä nimeä Mother. Muut järjestön nunnat käyttävät taloa edelleen. Koko vierailuni ajan ylemmistä kerroksista kaikui kaunis ja kirkas kuorolaulu, joka kuului kauas kadulle asti liikenteen melusta huolimatta. Ja kun katua käveli vähän matkaa eteenpäin, vastaan alkoi tulla kauppoja, joista sai ostaa Äiti Teresa- mukeja, paitoja, pyyhkeitä, pieniä häntä esittäviä patsaita ja niin edelleen!

Kalkuttassa päätin viimein hakeutua hoitoon kärsittyäni taas puolitoista viikkoa vatsavaivoista, jotka olivat tyyppiä kaikki lähes hyvin jos et syö, juo tai ajattele ruokaa. Voimat olivat kuitenkin välillä vähän kortilla ja aloin kyllästyä jatkuviin kivuliaisiin kramppeihin, joten raahustin auringon paahteessa ihan hotellini vieressä olleeseen uudehkoon ja moderniin sairaalaan, jonne sain lääkäriajan samalle iltapäivälle. Lääkäri oli kyllä ehdottomasti paras tähänastisista, ei edes käskenyt laihduttaa! Kerroin oireistani ja siitä, miksi en halua käyttää antibiootteja, ja kun hän kuuli että olen hoitaja, hän sanoi että sitten voidaan päättää nämä asiat yhteistyössä. Hän paineli vatsaa ja selkää ja tulimme siihen tulokseen, että muuten on kaikki hyvin, mutta rintalastan alta ja colonin kohdalta aristaa. Kun hän koputteli McBurneyn pistettä, pidin naaman niin peruslukemilla kuin ikinä pystyin, leikkaukseen tässä viimeisenä haluaa! Onneksi oireet eivät muutenkaan sopineet umppariin. Hän mittasi lisäksi verenpaineen ja kuunteli sydämen ja keuhkot. Hän epäili, että minulla on paksusuolen tulehdus, mutta vanhasta kokemuksesta tiedän, ettei tämä ole vielä ollenkaan paha. Hän ei yrittänyt tuputtaa antibiootteja niin kuin intialaiset tohtorit yleensä tekevät oli vaiva mikä tahansa, vaan sanoi että jos ne kerran ovat aiemminkin vain pahentaneet tilannetta niin ei niitä kannata syödä. Sain sitten reseptin maitohappobakteerien kaltaisia kapseleita varten, jotka ehkä ovat vähän voimakkaampia kuin suomalaiset, ja jätin omani tauolle. Lisäksi sain pantopratsolia jota täällä saa nimellä PAN 40, ja lääkettä kramppeja vastaan, jota sitten pitkän harkinnan jälkeen uskalsin kokeilla ja joka tuntuu toimivan! Laura varmaan muistaa kun saimme Bangaloressa Spasmo-Proxyvon- nimistä kramppilääkettä, jota otettuamme oksensimme pari päivää.. Ja josta kuulin myöhemmin, että se kulkee katukaupassa nimellä SP ja että kapselit avaamalla ja sekoittamalla sisällön alkoholiin saa pään kunnolla sekaisin! Ei ihme että vähän huippasi. Joka tapauksessa lääkäri (jonka tunnuslause luki seinällä: "I treat - He cures") määräsi vielä näytteitä, joiden tuloksista hän lupasi ilmoittaa sähköpostilla. Kävin lääkärissä puntarilla ja paino oli tippunut Suomesta lähdön jälkeen seitsemän kiloa, nestettä nyt varmaan suurin osa siitä. Voisin siis valittaa että Kalkuttassa oli järkyttävän kuuma ja seitsemän kiloa Johannaa on huuhdeltu Intian viemäreistä alas, mutta sanon että siellä oli ihanan lämmin ja että alan kohta olla rantakunnossa :) 

Jossain vaiheessa Kalkutan katuja tallatessa mietiskelin, mitä sitä alkaisi tekemään, kun pääsee takaisin Suomeen.. Ja samassa osui silmiin tämä kyltti, pieni vihje kenties?? :)